Arvoisat kahden maan kansalaiset, medborgare! (Väleissä soi Pave Maijasen Ikävä)
Minun pappeuteni on vasta reilut kaksi vuotta vanhaa. Siksi oli sykähdyttävää, kun tajusin, että olen pitänyt 24 vuotta sitten tästä evankeliumikertomuksesta yhden ensimmäisistä hartauksistani koskaan. Paikka oli Kankaanpään tykistöprikaatin mittaustiedustelupatterin kolkko käytävä. Sotilaspastori jätti tulematta ja joku keksi kysyä rivissä seisovilta alokkailta, että haluaako joku meistä pitää hartauden Yllätyksekseni aivojeni kauhuksi vasen käteni viittasi. Hartaus tuli pidettyä ja palkkioksi heltisi vielä kahvilippu. Ensimmäisen palkkion myötä menetin amatöörioikeuteni hartaudenpitäjänä…
Tein kesätöitä noin kaksikymmentä vuotta sitten kahtena kesänä turkulaisessa Runosmäen vanhainkodissa. Se oli tuolloin kuusikerroksinen rakennus, jossa kussakin kerroksessa taisi olla 40 paikkaa. Rakennuksena se oli muutenkin sellainen 1970-luvun betonibrutalismin ilmentymä. Se oli siis varsinainen vanhustenhuollon tehdas. Opiskelin silloin sosiaalialan ammattiin, mutta muistan työpäivien olleen ajoittain hikisiä ja tukalia, eikä ainoastaan kesähelteen vuoksi.
Opin noina kahtena kesänä kolme asiaa. Ensinnäkin opin arvostamaan vanhustyön ammattilaisia syvästi. He hoitivat jo tuolloin heikentyneissä olosuhteissa pienehköllä palkalla työnsä hyvin. Toinen oppimisen paikka, varsikin näin jälkeenpäin ajatellen, olivat ne hetket kun vanhainkodin asukkaat halusivat puhua kuolemasta tai kertoivat olevansa jo kypsää viljaa niittäjälle. Sen sijaan, että olisi kuunnellut loppuun asti, kiirehdin vakuuttamaan, ettei tässä nyt mitään kuolemaa tehdä, tai vain kohautin olkapäitäni. Kaksikymppisestä vähän läheisiä menettäneestä aihepiiri oli vaikea ja ahdistava.
Kolmas oppimani asia liittyi kielenkäyttöön. Usein aamupalaverissa, joissa siirrettiin työn kannalta tärkeitä tietoja, saattoi kuulla termin, että Virtanen on nyt exitus. Aluksi luulin heikkokuntoiseksi tietämäni seniorin karanneen pyörätuolillaan tai että Exit-yhtye jollain oudolla tavalla liittyisi asiaan. Exitus oli byrokraattinen tapa ilmaista, että joku oli siirtynyt ajan rajan taakse eli kuollut. Kuolemasta on vaikea puhua, tarvitsemme kiertoilmaisuja kuten heittää veivinsä, potkaista tyhjää, muuttaa autuaammille metsästysmaille, delata, kasvaa koiranputkea.
Kahden maan kansalaisina meidän ei pitäisi tarpeettomasti pelätä kuolemaa. Kahden maan kansalaisina olemme kuitenkin usein kahden välillä, helposti ei missään. Vaikka vanhainkoti ei ole uskonnollinen yhteisö, niin tässäkin tapauksessa näkyy se, että toisesta todellisuudesta puhuminen on vaikeaa. Ikään kun kristillinen usko olisi vain halpa ja epävarma vakuutuspaperi kuolemantapauksen varalta.
Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan
Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Kuuluin nuoruusiässäni uskontokuntaa jossa oli vahvasti läsnä Jeesuksen toisen tulemisen odottaminen. Se oli vahvan yhteenkuuluvuuden, sisarten ja veljien yhteisö jossa oli niin sanotusti tekemisen meininki. Oli julkista parannuksen tekemistä, vahva usko siihen, että Jeesuksen nimissä tapahtuu yhä ihmeparanemisia ja halu kertoa muillekin ihmeellisestä uskosta. Paljon hyviäkin asioita siis, mutta voisi sanoa, että tässä tapauksessa kahden maan kansalaisuus painottui vahvasti tulevaan taivasten valtakuntaan ja tämä meidän nykyinen todellisuutemme oli enemmän ”paha maailma”. Näin ainakin minä koin sen. Uskonyhteisö muodosti muulle maailmalle selkänsä kääntäneiden ringin. Asetelma oli me ja muut. Tässä kohtaa puhuu valuvikainen körtti, jonkun kokemus samasta yhteisöstä saattaisi hyvinkin olla toisenlainen.
Kahden maan kansalaisuudessa on myös se haaste, että saatamme kiinnittyä niin paljon tulevaan meille luvattuun vapautukseen. Taivasikävä johtaa tämän läsnä olevan maailman vähättelyyn. Näin ei pitäisi olla. Minulle luterilaisuuden suurimpia löytöjä on arjen pyhyys. Se, että pyhän kokeminen ei rajaudu ainoastaan pyhäpäiviin, taivasodotukseen ja erityisen hyviin hetkiin tai siihen, että kokee saavansa apua hädän hetkellä. Maanantain ruuhkabussin vaihteeksi toiveikas tunnelma, torstain hernekeittolounas tai perjantain viimeisen työtunnin helpotus voivat yhtä hyvin olla pyhää. Pyhä ei siis elä ainoastaan kirkoissa, kappeleissa tai hengellisissä tapahtumissa.
Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan?
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Mitä kahden maan kansalaisuus lopulta voisi olla? Vastaus piilee paradoksaalisessa ajatuksessa, että se valtakunta josta Jeesuskin puhui on läsnä jo nyt, muttei vielä. Voimme aavistaa ja kokea esimakua tulevasta ilosta, oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta jo nyt. Se on myös sitä, että koemme aavesäryn kaltaista koti-ikävää. Kaipausta aitoon yhdessä olemiseen, levollisuuteen, kivuttomuuteen. Kahden maan kansalaisuus on haastavaa, sillä nykyhetkessä voi pakoilla tulevaa tai tulevassa nykyhetkeä.
Kaksoiskansalaisuus on myös muukalaisuutta. Se voi olla vierauden kokemus tässä näkyvässä maailmassa, se voi olla sopeutumattomuutta niiden joukkoon jotka sanovat olevansa taivaan kansalaisia. Lopulta me olemme kuitenkin Jumalan vaeltavaa kansaa. Heprealaiskirjeen sanoin: ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” Jos voisimme olla varmoja tulevasta, tämä ei olisi uskomisen asia, vaan tietämisen. Siihen asti voimme suostua potemaan aavesärkyä, voimme myös olla toivovaisia määränpäämme suhteen. Hän joka kutsuu myös kantaa.
Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan?
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä