Ajankohta, jota nyt elämme, henkii kevään voittoa talvesta. Kaikki on toivorikasta uuden luomisen aikaa. Kohta muuttolinnut saapuvat, vedet avautuvat ja uuden sadon valmistelu pääsee käyntiin. Tae elämän jatkumisesta käy jälleen toteen.
Entisajan ihmisen oli saatava kaikki tarpeellinen omasta konnusta, omilta vesiltä ja riistamailta. Yhä vielä voimme maaseudulla – ei vähiten täällä Suomenniemellä – tavata ihmisiä, joille kevään tulo merkitsee maanmuokkausta ja kylvämistä, joskin viljelijäväestön elinehdot ovat suuresti muuttuneet.
Suomenniemi on vesien pirstoma pitäjä. Täällä tunnetaan kalamiehet, ja he ovat aina olleet kovassa maineessa.
Jo muinaisina aikoina ovat ihmiset elättäneet itsensä kalastuksella. Kalastus on vanhimpia elinkeinoja myös Suomessa. Pyyntimenetelmät ja pyydykset ovat tosin muuttuneet, niin että suurten kalaparvien olemassaolo voidaan entistä paremmin paikallistaa.
Kalantuoksuinen on myös päivän evankeliumi, joka tälle sunnuntaille on annettu.
Tapahtumapaikkana on Tiberiaan järvi eli kuuluisia Gennesaretin järvi. Koolla on seitsemän miestä, joista omalla nimellään mainitaan Pietari, Tuomas ja Natanael. Heidän lisäkseen olivat Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta. He kaikki kuuluivat Jeesuksen läheiseen oppilasjoukkoon.
Mutta Jeesus oli kuollut – niin he luulivat. Siksi he olivat allapäin, pettyneitä ja masentuneita. Mitä he tekivät? Lähtivät kalaan. Ehkäpä se auttaisi pahimman yli.
Kun he siis olivat kalassa, heidän kalaonnensa oli todella kehno. Saalista he eivät saaneet nimeksikään, vaan joutuivat tyhjin verkoin palaamaan rannalle.
Rannalla Jeesus on vastassa, mutta he eivät tunne häntä. Vasta sen jälkeen, kun he Mestarin käskystä heittävät verkkonsa uudelleen veteen, kalaa tulee runsaasti.
Kysymyksessä ei ole mikä tahansa kalaretki. Ei myöskään ateria ole mikä tahansa kalastajien aamueines. Kertomus, sen kaikki yksityiskohdat, kuvaavat jotain muuta ja enemmän kuin kalastusta sinänsä.
Viikko sitten vietimme pääsiäisjuhlaa. Silloin saimme seurata muutamien Jeesuksen oppilaiden ensireaktioita, kun he saivat vakuuden ristillä kuolleen Mestarinsa elämästä.
Ja nyt he ovat yön selässä kalastamassa Gennesaretin järvellä, kunnes aamun sarastaessa näkevät, että joku seisoo rannalla. Tuo ”joku”, jota he eivät aluksi tunne, kehottaa heitä heittämään verkot uudelleen. Ihme! Tyhjät verkot täyttyvät kaloista – mutta vasta sitten, kun he eivät enää omassa varassaan yritä.
Me elämme nyt pääsiäisen jälkiviettoa. Raamatussa kerrotaan, miten kohta pääsiäisen jälkeen Ylösnoussut Herra oli jollakin tavalla erilainen kuin maanpäällä ollessaan. Hänessä oli jotain vierasta, jotain toisenlaista kuin ennen, mutta silti myös jotain tuttua.
Kukaan ei kuitenkaan rohkene kysyä häneltä suoraan, kuka hän oikein on. Ylösnoussut on toisaalta sama, toisaalta ei. Hänen hahmonsa näyttää muuttaneen hahmoaan, niin etteivät edes hänen lähimmät oppilaansa pysty häntä ensisilmäyksellä tunnistamaan.
Ja kun Mestari sitten puhuu, hänen puheensa on arvoituksellista, eikä häntä kuuleva henkilö edes ymmärrä hänen sanojensa merkitystä.
Mutta vaikka ylösnousseen Kristuksen hahmo on ihmisten katseilta salattu, se kuitenkin tekee vaikutuksen niihin, jotka hänet kohtaavat.
Pääsiäisen kuvauksissa käy ilmi, keille Jeesus ylösnousseena ilmestyi. Hän ei ilmestynyt Pontius Pilatukselle, ei ylipappi Kaifaalle, ei viisaille ja oppineille, vaan, nöyrille, kaipaaville ja lapsenmielisille – niille, jotka ottivat hänet turhia kyselemättä vastaan.
Jo alun alkaen on pääsiäissanoma vetänyt ihmisiä puoleensa. Ja vaikka se on suurempi kuin meidän meidän ymmärryksemme, se on silti totta jokaiselle, joka sen kuulee ja uskoo kohdalleen.
Kun aamuauringon ensi säteet valaisivat Jeesuksen tyhjää hautapaikkaa, jotain perustavasti uutta oli murtautunut maailmaan. Jo silloin kävi ilmi, mitä Ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen voi merkitä.
Ja vaikka maailmamme ulkonaiset elinehdot eivät olekaan muuksi muuttuneet, ylösnoussut Kristus on silti tuonut maailmaamme jotain ratkaisevasti uutta. Tämän kokivat Gennesaretin kalastajat, ja tämän ovat myöhemmin kokeneet lukuisat muut.
Yhä vielä se saa ihmiset käyttäytymään tavalla, jota eivät ole osanneet edes aiemmin arvata. Joku rikas antaa paljostaan köyhille, joku köyhä laittaa kolikkonsa Yhteisvastuukeräykseen, joku ajattelee totutuista asioista ihan uudella tavalla.
Voi käydä niinkin, että se, mitä olemme aiemmin kiihkeästi tavoitelleet, osoittautuu toisarvoiseksi. Arvot muuttuvat, pinttyneet käsitykset joutuvat uuteen valoon, toinen ihminen löytyy lähimmäisenä ja vieras muuttuu ystäväksi.
Pääsiäissanoma muuttaa maailmaa, yllättää. Kukaan, joka on tämän sanoman kohdannut, ei jää enää entiselleen, vaan hän kulkee kohti uutta Jumalan lupaamaa päämäärää.
Mutta tästä ei ole helppo puhua – nimittäin siksi, että kokiessamme Jumalan läsnäolon meillä ei ole sanoja, joilla ilmaisisimme syvimmät tuntemuksemme.
On näet niin, että usko on monesti kuin liukas saippua, joka livahtaa kourasta heti, kun saa siitä otteen. Vain se, joka ottaa hyvän sanoman ylösnousseesta Kristuksesta vastaan ja uskoo armon omalle kohdalleen, tietää, mitä usko on. Mutta silloinkin usko on Kristuksen meille antamaa, ei itse otettua.
Eikä usko ole jotain, mikä olisi vain sunnuntaisin voimassa, vaan se on tarkoitettu jokaiseen arkiseen päivään. Usko on, kuten vanhat kristityt sanoivat, yhä syvempää synnin ja armon tuntoa.
Näin pääsiäinen julistaa meille sanomaa, joka on enemmän ja muuta kuin jokapäiväiset ohimenevät uutiset. Kristus itse on avannut eteemme tien, joka ilman häntä olisi suljettu.
Ja kuten opetuslapset eivät oman yrittämisensä varassa saaneet verkkoihinsa saalista, emme mekään voi omasta takaa uskoa. Vain armon ihme tekee mahdolliseksi sen, että mekin uskomme.
Ihmisten suurelle enemmistölle tällainen puhe voi olla ilmeisen selittämätöntä. Mutta eihän usko lopulta ole muuta kuin korutonta huokausta Jumalan puoleen.
Ja se riittää.