Tämä on taas niitä saarnatekstejä, joiden kohdalla tulee eittämättä mieleen, että olisi komitea voinut paremminkin valita. Poimin tästä muutamia teemoja, jotka käsitykseni mukaan ovat keskeisiä ja liittyvät päivän teemaan, joka on ”Jeesuksen lähettiläät.”
Koko teksti liittyy laajempaan jaksoon, jossa Jeesus on matkalla Jerusalemiin ja kohti tulevaa ristiä. Matkalla Hän lähettää opetuslapsensa kaksittain julistamaan evankeliumin saapumista.
Pienenä yksityiskohtana voidaan huomata, että ainoastaan Luukas puhuu 70:stä tai 72:sta opetuslapsesta – tässä kohden eri käsikirjoitukset hieman poikkeavat toisistaan. Matteus ja Markus puhuvat niistä 12:sta. Tuo 70 yleensä merkitsi sen aikuisten tunnettujen kansojen lukumäärää, 72:ntä Egyptiin muuttanutta israelilaista tai 70:ntä vanhinta, jotka käänsivät Vanhan testamentin kreikaksi 70:ssä päivässä. Toisaalta se saattaa olla vain seitsemän kerrannainen merkiten täydellistä määrää. Tai 6×12, joka sekin merkitsee täydellisyyttä
Tuo laajempi opetuslapsijoukko saattaa myös viitata siihen, ettei kirkon työ ole apostolien varassa. Jeesus lähettää paitsi apostolit, myös laajemman joukon. Meidän seurakuntamme tilanteeseen sovellettuna tämä merkitsisi sitä, että kirkon työ ei ole ensisijaisesti seurakuntien palkatun työvoiman varassa vaan jokainen kristitty on lähetetty kertomaan Herrastaan.
Kaksin lähettäminen puolestaan korostaa sitä, ettei julistaja ole yksin matkassa ja, ettei kyse ole hänen omasta projektistaan. Me ihmiset kun niin helposti lankeamme ajattelemaan sitä, että minä teen ja tämä on minun työtäni. Kahdestaan kulkiessa toinen voi auttaa toista ja myös korjata silloin kun toinen ei huomaa tekevänsä virheitä.
Lähettämisessä on myös eräs merkittävä piirre, joka olisi hyvä jokaisen kirkon ja seurakunnan hallintoa hoitavan muistaa. Jeesus lähetti seuraajansa evästyksellä, että ”Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita.” Voisi miettiä miten tämä ohje sopii meidän nykyiseen seurakuntasuunnitteluun ja kirkkostrategioihimme.
Onko niin, että me luotamme aivan liikaa talouteen ja pidämme ns. taloudellisia realiteetteja arvoina ylitse muiden? Luotammeko me enemmän mammonaan kuin Jumalaan? Siitä Jeesus nimenomaan varoitti meitä.
Muistan edellisen laman 1990-luvulla. Olin itse silloin järjestöelämässä ja muistan kuinka tuo lama saattoi monet yhdistykset vararikon partaalle. Varsinkin nuorisojärjestöt joutuivat leikkaamaan toimintojaan merkittävästi. ainoa järjestö, joka taisi selvitä lamasta helposti, oli partio. Sen toiminta-ajatus ei perustu laajaan palkallisten ammattilaisten joukkoon vaan laajaan vapaaehtoisten tekemään työhön. Vartion lähtiessä metsäretkelle, se ei yleensä tarvitse mittavia kustannuksia – jokaisella oletetaan olevan omat varusteensa ja vanhemmat sopivat keskenään kuka kuskaa ryhmän metsän laitaan ja kuka hakee pois.
Tällaisessa toiminnassa korostuu toiminnan sisältö eivätkä ulkoiset rakenteet. Ehkäpä siinä olisi seurakunnillekin hieman pohdittavaa. Kiristyvän talouden aikana ja epävarmuuden kasvaessa kristittyjen olisi keskityttävä nimenomaan siihen, mitä varten meidät on tänne maailmaan lähetetty: julistamaan evankeliumia ja kantamaan toistemme taakkoja.
Lähettäessään opetuslapsensa ilman varusteita, Jeesus korostaa sitä, että heidän on luotettava yksin Jumalan huolenpitoon. Ei verotuloihin, ei omaisuuteen, ei mihinkään siihen, mihin tämä maailma yleensä luottaa.
On myös muistettava, että ilman varusteita kulkeva oppii tulemaan toimeen vähällä. Meille yltäkylläisyyteen tottuneille suomalaisille tämä saattaa olla todella vaikea läksy. Meille on liian itsestään selvää kaikki se tavara, joka on ympärillämme.
Itse olen joutunut opettelemaan tuota läksyä useampaankin kertaan. Yleensä se tapahtuu muuttojen yhteydessä. silloin kun kaikki ”jos tarttis”-tavara saa kyytiä. Tänne Nurmijärvellekin muuttaessa taivastelin millainen orava se ihminen onkaan. Kerää ympärilleen kaikkea tarpeetonta ja uskoo, että se tekee sitten onnelliseksi.
Noin 15 vuotta sitten kun jatkoin opintojani ja perhe muutti Joensuuhun, tipuimme yhtäkkiä kahden vakinaista kuukausipalkkaa saavan tulotasolta kahden opiskelijan tulotasolle. Vaikeaa se sopeutuminen oli mutta sitten sitä huomasi, ettei kaikkea tarvinnutkaan. Ihminen tulee loppujen lopuksi toimeen aika vähällä.
Vanhempi sukupolvi muistanee hyvin ajan, jolloin ei ollut kaikkea tätä elektroniikkaa, jota nyt on joka paikka täynnä. Elämä oli yksinkertaisempaa mutta ei varmasti henkisesti köyhempää.
Tämä köyhyyden evankeliumi on asia, jota tulisi itse kunkin vakavasti miettiä. Vaikka ei olisikaan kysymyksessä elintasokilpailu, jossa pitää näyttää naapurille, että minulla on isompi ja kalliimpi auto, vene tai jokin muu statussymboli, niin mammona kahlitsee. Se hivuttautuu elämäämme pikkuhiljaa, tekee itsensä meille niin tarpeelliseksi, ettemme kykene enää elämään kohtuudessa.
Siksi Jeesus niin usein saarnasi mammonan valtaa vastaan. Se tuhoaa sekä yksilön että yhteisön, kun kaikkea mitataan rahassa. Jeesus antoi opetuslapsilleen selkeän ohjeen astua tuon maailman ulkopuolelle.
Toinen kielto, jonka Jeesus antaa, on hieman yllättävä. Hän nimittäin kieltää tervehtimästä ketään matkalla. Tuo tervehtimistä merkitsevä sana tarkoittaa varsinaisesti kyläilemistä.
Itseäni tuo kyläilemiskielto hämmensi enemmän kuin hieman. sitähän ei totisesti tarvitse nykyaikana erityisesti korostaa – eihän enää juurikaan kyläillä niin kuin ennen.
Ehkä tässä Jeesus tarkoittaa sitä, etteivät kristityt saa vetäytyä samanmielisten joukkoon pitämään keskenään hauskaa vaan koko ajan tulisi pitää mielessä Kristuksen antama tehtävä.
Konkreettisen esimerkin siitä, mitä tämä voisi tarkoittaa sain pari vuotta sitten Jyväskylän kirkkopäivillä. Olin sopinut tapaavani erään afrikkalaisen ystäväni, jonka kanssa oli pari vuotta työskennellyt saman tutkijahuonekäytävän varrella. Afrikkaan palattuaan hän oli ensimmäistä kertaa käymässä Suomessa ja nuo kirkkopäivät olivat ainoa tilaisuus, jossa saatoimme tavata.
Menimme yhdessä kaupungin vastaanotolle, johon oli kerääntynyt kirkkopäivien kerma. Se, mikä minua huvitti, oli se, että juuri tuona iltana ohjelmassa luki, että kirkko jalkautuu kansan keskelle ja ympäri Jyväskylää oli pieniä katutapahtumia. Eli silloin kun kirkon olisi pitänyt olla kansan keskuudessa, sen johtajat vetäytyivät nauttimaan kaupungin vieraanvaraisuutta arvokkaassa seurassa.
Ehkä Jeesuksen kielto tarkoittaisi jotain tällaista. Suhdetoiminta on toki tärkeää, mutta evankeliumin julistusta ei saa rakentaa myöskään suhdeverkkojen varaan. Opetuslapsen ainoa turva on Jumalan avussa ja hänen ainoa työvälineensä on Jumalan Sana.
Puhuessaan vierastaloon menemisestä, Jeesus käsittelee sellaisia tapoja, jotka ovat meille hieman vieraita. Vieraanvaraisuus oli itämailla pyhä asia. Isännän ja vieraan välille syntyi suhde, joka velvoitti kumpaakin osapuolta.
En mene tähän asiaan sen syvemmälti. Sen sijaan nostaisin esiin sen, mitä edesmennyt piispa Aimo T. Nikolainen korosti selittäessään tätä kohtaa. Hänen mukaansa tässä on kysymys evankeliumin levittämisstrategiasta. Se alkoi kodeista ja sieltä laajeni kaupunkeihin.
Kotilähetys oli se tapa, jolla kristinusko levisi. uskonnonsosiologi Rodney Stark on kirjassaan TheRise of Christianity (Kristinuskon nousu) korostanut, että kristinusko levisi kahdella tavalla. toisaalta oli tämä kotilähetys – ja sielläkin yleensä naiset ja orjat olivat ensimmäisiä, jotka ottivat evankeliumin vastaan. Kahden ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana ¾ kristityistä oli naisia. He sitten käännyttivät miehensä. Nykyaikana tämä kotilähetys tarkoittaisi sitä, että me kristityt olisimme valmiita kertomaan uskostamme. Toki kukin omalla tavallamme ja niin, ettei se olisi tuputtamista. Eräs hyvä kotilähetyksen muoto olisi pyytää naapuriaan tai ystäväänsä mukaan kun lähtee kirkkoon tai muuhun seurakunnan tilaisuuteen.
Toinen tapa, jolla kristinusko levisi, oli laupeudentyö. Tämä tapahtui usein aivan konkreettisesti. Tiheästi asutuissa kaupungeissa erilaiset kulkutaudit tekivät pahaa jälkeä. Epidemia saattoi hyvinkin tappaa puolet kaupungin asukkaista. Kristityt pitivät omistaan huolta ja tiedämme hyvin, miten aivan perushuolehtiminen – juottaminen, syöttäminen ja perushygieniasta huolehtiminen – vähentää oleellisesti kuolleisuutta. siten joka epidemian jälkeen kristittyjen suhteellinen osuus kaupungin väestöstä kasvoi. Muille tämä oli ihme.
Sama ilmiö huomattiin edellisen laman aikana. Seurakuntien diakoniatyö työttömien parissa oli se, joka sai jäsenmäärän laskun pysähtymään. Kansa näki konkreettisen laupeudentyön merkityksen ja arvosti sitä.
Tuon kotilähetyksen yhteydessä Jeesus antoi myös kehotuksen syödä mitä eteen annetaan. Tässä on kyse kahdesta asiasta. Toisaalta juutalaisen uskon ylittämisestä, sillä juutalainen ei voinut syödä kuin ns. kosheria ruokaa. Toisaalta oli kyse siitä, että julistajan oli tyytyminen siihen vieraanvaraisuuteen, mitä hänelle tarjottiin eikä lähteä etsimään rikkaampaa isäntää itselleen.
Tuo kaupunkilähetys puolestaan merkitsi laajemmalle kansanjoukolle puhumista. Varsinkin apostoli Paavali harrasti sitä. Hän hakeutui sinne, missä ihmiset olivat ja julisti Jumalan valtakunnan tuloa.
Nykyään työmuodot vaihtelevat mutta sanoma on sama. Tehtävä on sama. Ja samalla tavalla jokainen meistä on kutsuttu kertomaan Herrastamme. Oli se sitten ystävien ja työtovereiden kanssa, julkisessa elämässä tai tässä yhä laajenevassa sosiaalisessa mediassa. Kristittyjen tulisi sielläkin osallistua keskusteluun ja tuoda oma kristillinen näkemyksensä esiin.
Meitä kutsutaan elämään todeksi sitä uskoa, johon meidät on kutsuttu. Tuota uskoa, jonka nousemme nyt yhdessä tunnustamaan:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…