20. sunnuntai helluntaista, Joh. 7: 40–52, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
Viime viikon lauantaina Saksa vietti jälleenyhdistymisensä 25-vuotisjuhlia. Vielä kun syksyllä 1987 ajelin teologisena stipendiaattina pienen perheeni kanssa kohti kaakkoista Saksaa, koimme hyytävänä Länsi-Saksan ja Itä-Saksan välisen jyrkän ja pelottavan rajan, joka jakoi kahtia sen ajan Eurooppaa. Idässä olivat ”kansandemokratiat” eli Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvat kommunistiset maat. Lännessä oli ”demokraattinen Eurooppa”, joka nojautui enemmän Amerikan suuntaan. Ja me suomalaiset koetimme jotenkin taiteilla siinä välissä yrittäen pitää kiinni perinteellisestä elämänmuodostamme, mutta silti Neuvostoliittoa ärsyttämättä.
Kylmä sota jakoi Eurooppaa, ja sitä halkovalla rajalla ammuttiin kovilla myös rauhan aikana. Saksan ja sen pääkaupungin, Berliinin, leikkasi kahtia kuolemanvyöhyke, jolla idästä käsin paenneita tähdättiin kohti – eikä lännestä, vaan idästä käsin. Itseään ”Saksan Demokraattiseksi Tasavallaksi” nimittänyt diktatuuri suojautui asein omia kansalaisiaan vastaan koettaen pitää heidät väkisin maassa, josta moni tahtoi pois.
Kaikella on kuitenkin aikansa. Diktatuuritkaan eivät kestä ikuisesti. Niinpä vuonna 1961 rakennettu Berliinin muuri kaatui, ja rajat Saksojen välillä aukenivat.
Noin vuoden päästä muurin kaatumisesta sain olla paikan päällä todistamassa, kuinka DDR lakkasi olemasta olemassa. Saksan yhdistymisen aattona, lokakuun 2. päivän iltana vuonna 1990, ajoimme isäni kanssa pimeän jo laskeuduttua yöksi Thüringenistä Länsi-Saksan puolelle, kun rajan itäpuolella ei tullut sopivaa kortteeria vastaan.
Saatoimme olla viimeiset suomalaiset, jotka poistuivat DDR:stä. Seuraavana aamuna sitä ei enää ollut, kun ajoimme entisen rajan yli takaisin itään.
Parin vuoden päästä siitä muutimme koko perheen voimin yhdistyneeseen Saksaan. Tällä ensimmäisellä kerralla viivyimme siellä puolitoista vuotta. Toinen venähti melkein yhdentoista vuoden mittaiseksi.
Monta kertaa kävimme silloin ja senkin jälkeen entisessä Itä-Saksassa, maailmankartalta hävinneen DDR:n alueella. Eikä se ollut eikä se ole vieläkään itsestäänselvyys tässä sotien ja vihanpidon maailmassa. Yhä ihmettelemme vallankumousta, jossa ei vuodatettu verta ja joka ei syönyt omia lapsiaan.
Moni Saksan kristitty pitääkin Berliinin muurin kaatumista ja sitä seuranneita tapahtumia Jumalan erityisenä lahjana ja armon osoituksena. Ehkä Kolmannen valtakunnan kauheuksista oli – ainakin läntisessä Saksassa – tehty jo niin kauan ja perusteellisesti kansallista parannusta, että Jumala armahti jakautuneen maan kansalaisia antamalla vapauden myös itäiselle Saksalle.
2.
Vaikka siis on kyse politiikasta, näillä tapahtumilla on myös hengellinen ulottuvuus. Se tosin liittyy lähinnä Jumalan ”vasemman käden” työhön eli siihen, kuinka Hän salatulla tavalla kaitsee kansoja ja niiden kohtaloita. Silti niillä on kosketuskohtia myös tämän päivän evankeliumiin.
Pääsimme vaimoni kanssa käymään menneellä syyslomalla lyhyesti Saksassa. Rakas ja tärkeä osa perheestämme eli tyttäremme asuu ja työskentelee siellä. Saksassa meillä on myös toinen kotiseutumme ja ystäviä, joita halusimme nähdä.
Osa heistä asuu entisessä DDR:ssä. Niinpä saimme viettää kokonaisen päivän ja kaksi yötä Saale-joen varrella sijaitsevassa Hallen kaupungissa. Siellä ovat postillastaan Suomessakin tunnetun August Hermann Francken perustama orpokoti ja muut laitokset. Halle on myös suuren säveltäjän, Georg Friedrich Händelin syntymäkaupunki.
3.
Näimme Francken laitokset ja tutustuimme Händelin syntymäkotiin. Sen lisäksi kävimme tietysti kirkoissa, kuten tapamme matkoilla on. Näimme monta vanhaa, kaunista Jumalan huonetta.
Sekään ei ole itsestäänselvyys.
Ennen muurin kaatumista itäistä Saksaa hallitsi materialistinen ja ateistinen ideologia. Se piti uskontoa ylipäätään ja tietysti myös kristillistä uskoa pelkkänä vallankäytön välineenä. Perättömien satujen ja katteettomien lupauksien avulla pidettiin köyhä kansa kuuliaisena ja pantiin se elättämään herroja; niin opetettiin ja myös toimittiin opetuksen mukaisesti. Kristinusko merkitsi ”taantumusta”, ateismi merkitsi ”edistystä” – ja ”edistys” oli tietenkin parempi asia kuin ”taantumus”. ”Edistystä” piti edistää, ”taantumusta” vastaan taistella.
Sen tähden ei riittänyt, että kristitty eli hiljaa ja kiltisti ateismin ylivallan alla. Diktatuuria piti myös kumartaa. Joka ei siihen suostunut, sai varautua vaikeuksiin.
Niinpä sellaisten kristittyjen nuorten, jotka eivät notkistanut polviaan Baalille, ei annettu nauttia samoista eduista kuin järjestelmän kitisemättömien rattaiden. Esimerkiksi heidän koulu-uransa saattoi pakolla päättyä ennen yliopistojen portteja. Tunnen itseäni nuoremman pastorin, joka papin poikana ja tunnustavana kristittynä saattoi vasta muurin kaaduttua opiskella kirkon virkaan. Korkeakoulujen ovet eivät hänelle DDR:ssä avautuneet.
Ja kun itäisessä Saksassa myös talot ja tehtaat enemmän rapistuivat ja raunioituivat kuin että niitä olisi hoidettu ja kunnostettu, erityisesti niin kävi ”taantumuksen muistomerkeille” eli kirkoille. Niitä oli näillä luterilaisuuden kantamailla paljon ja kauniita. Vain harvoja niistä kuitenkaan pidettiin edes jollakin tavalla kunnossa. Ellei niitä suorastaan räjäytetty hajalle, ne jätettiin yksin raunioitumaan. Ja niin kuin niiden, myös kristinuskon piti kuoleman itsestään pois.
4.
Kirkot eivät kuitenkaan suostuneet kuolemaan eli kaikki niistä eivät päätyneet korjauskelvottomiksi raunioiksi. Moni niistä on kyllä edelleen kovasti remontin tarpeessa, mutta aina useampi jo kauniisti restauroitu. Niinpä minäkin saatoin laittaa internetiin ottamani kuvan Hallen Marktkirchen saarnastuolin ovesta tai paremminkin latinankielisestä tekstistä oven päällä: ”Christus introiit.”
”Kristus meni sisälle”. Niin siinä sanotaan. Kristus meni saarnastuolin ovesta sisälle samaan aikaan heikon ja syntisen papin kanssa.
Saarnatessaan pappi ei, Jumalan kiitos, edusta omaa persoonaansa, vaan Kristuksen persoonaa. Papin tulee puhua Jumalan sanoja Kristuksessa, jonka sanansaattaja hän on. Saarnassa on kyllä aina mukana myös astian makua ja usein myös turhia juttuja, ainakin silloin, kun minä saarnaan. Mutta niidenkin keskeltä kaikuu Kristuksen ääni, jos laillisesti virkaansa kutsuttu ja vihitty pappi toimii, niin kuin hänen pitäisi, eli saarnaa Jumalan sanaa eikä puhu omiaan.
5.
Mutta kulkeeko Kristus tosiaan sisään siitä kauniisti korjatusta Hallen Marktkirchen saarnastuolin ovesta, jonka päällä niin sanotaan? – Kun DDR:ssä alkoivat puhaltaa vapauden tuulet, kristityt olivat muutoksessa vahvasti mukana. Moni pastori asetti asemansa ja ehkä jopa henkensäkin alttiiksi pitäessään ”rauhanrukouksia” kirkoissaan. Ja väkeä tulvi sisälle.
Kun kuitenkin vapaus koitti ja Saksa yhdistyi, väki kaikkosi kirkoista. Ei syntynytkään monen toivomaa suurta herätystä. Niinpä itäisessä Saksassa ja luterilaisuuden kantamailla on tänäänkin alueita, joita voi pitää suoranaisina lähetyskenttinä. Niiden asukkaat eivät ole ainoastaan vieraantuneet kirkosta, vaan heitä ei ole koskaan edes otettu kasteessa kirkon jäseniksi eivätkä he ole saaneet kristillistä opetusta. Vanhan kristillisen ja aikoinaan luterilaisen Euroopan ytimessä on alueita, joiden asukkaista suuri tai jopa suurin osa on kastamattomia pakanoita. Kristillisen kulttuurin jättöpuolen siunauksista he kyllä nauttivat, mutta uskonnollisessa mielessä kristinusko on heille kokonaan merkityksetön asia.
6.
Entä sitten Halle, kaupunki luterilaisuuden ja pietismin syntysijoilla? Hallen tilanteesta en tiedä edes tilastojen tasolla. Jumalanpalveluksia noissa vanhoissa, isoissa ja kauniissa kirkoissa kyllä vielä pidetään. Voi olla, että niissä käy paljon väkeä, tai sitten niissä saarnataan melkein vain tyhjille seinille. En tiedä, kumpi on totta, sillä olimme paikalla vain yhden kokonaisen päivän emmekä päässeet tutkimaan tilannetta.
En siis myöskään tiedä, saako Kristus itse saarnata Hallen Marktkirchen saarnastuolista kokonaisen sanansa, lakinsa ja evankeliuminsa, vai puhutaanko siellä muista asioista? En tiedä sitä, koska me osallistuimme pyhäaamuna entisen Saksan kotikirkkomme paikalliseen messuun.

7.
Se, Saksan Itsenäinen evankelis-luterilainen kirkko (www.selk.de), oli ja on pieni. Siihen kuuluu vähemmän kuin 40.000 jäsentä. 80 miljoonan ihmisen Saksassa se ei ole paljon.
Se ei myöskään kasva, vaan pikemminkin pienenee. Se ei ryve rahassa, vaan jakaa niukkuutta. Hallessa sillä ei ole edes omaa kirkkoa. Lainatiloissa toimitaan, niin kuin useimmat Lähetyshiippakunnan seurakunnat.
Toisaalta Hallen luterilaisen P. Maria Magdaleenan seurakunnan ei tarvitse maksaa vuokraa lainatiloistaan. Kokoonnuimme messuun viisisataa vuotta vanhassa linnankirkossa, jota seurakunta saa käyttää ilman eri korvausta. Ymmärsin, että se huolehtii kappelin juoksevista kuluista. Remonttiakin tarvittaisiin, mutta kirkon katto pitää, ja sen lämmitys toimii. Silti ero katedraaleihin, joissa kävimme, oli valtava.
Mutta mitäpä siitä! Mitä siitä, jos kappeli kaipaakin korjausta! Mitä siitä, jos väkeä olikin vähän eli sen verran kuin meidän messussamme, kun osa pari sataa kristittyä käsittävästä seurakunnasta oli retkellä Harz -vuoristossa, osa taas puhallinorkesterien yhteisessä juhlassa Dresdenissä.
Mitäpä kaikesta siitä välittäisimme, kun saatoimme olla varmoja, että Christus introiit, että ”Kristus astui sisään”. Eikä se johtunut siitä, että messun toimittava pastori sattuu olemaan ystävämme. Ei se johtunut siitä, että hän olisi erityisen pyhä ja hurskas mies.
Sen sijaan se johtui siitä, että pastori oli kutsuttu virkaansa Raamatun säädösten ja apostolisen perinteen mukaisesti ja että hän saarnasi Jumalan puhdasta, kohti käyvää ja hoitavaa sanaa. Siinä sanassa oli Kristus läsnä, ja siinä alttarin sakramentissa, jossa varmasti saimme Hänen totisen ruumiinsa ja verensä syntiemme anteeksiantamiseksi ja iankaikkisen elämän lääkkeeksi. Christus introiit.
8.
Nyt on kuitenkin aika palata Hallesta päivän evankeliumiin ja Jeesuksen ajan Jerusalemiin. Matka ja aikaero tuntuvat isoilta. Silti kyse on lopulta samoista asioista.
Myös Jerusalemissa oli ikivanha, kerran jo hävitetty, mutta sittemmin aina vain komeammaksi rakennettu temppeli. Sielläkin olivat isien usko ja silloin vielä säännöllisesti vietettävät jumalanpalvelukset. Ne päättyivät vasta temppelin lopulliseen hävitykseen roomalaisten tuhotessa Jerusalemin muutama vuosikymmen päivän evankeliumin tapahtumien jälkeen.
Siinä suhteessa Jerusalemin tilanne oli Jeesuksen aikaan kuitenkin toinen kuin kirkon asema itäisessä Saksassa ennen Berliinin muurin murtumista, että Jerusalemissa myös valtaapitävät ja kansan eliitti pitivät itseään uskovina. He eivät suinkaan halunneet kieltää Raamatun Jumalaa, vaan, päinvastoin, he pitivät itseään Hänen kansansa parhaina edustajina. Ja myös Rooman vallan alla kärvistelevässä Israelissa käytiin ahkerasti kirkossa, jos niin voi sanoa. Väkeä tuli temppeliin kaukaa diasporasta ja aivan läheltä hengellisille juhlille, ja myös synagoogassa käytiin viikoittain.
9.
Silti tilanne oli verrattavissa siihen, jota emme kohtaa vain vapautuneessa itäisessä Saksassa, vaan myös rakkaassa Suomenmaassamme: historialliset kirkot ovat yhä pystyssä, ja niitä kunnostetaan. Rauman Pyhän Ristin kirkko vietti vastikään viisisataavuotisjuhliaan. Eurajoen, Lapin ja Kodisjoen kirkoista pidetään hyvää huolta. Ja vastahan Suomessa rakennettiin myös ihan uusia kirkkoja.
Suomen kirkot eivät ole hajoavia raunioita. Ne ovat kunnossa ja kauniita. Mutta lukeeko niiden saarnastuolin päällä ”Christus introiit”? Täyttyvätkö ne uskovasta kansasta?
Jerusalemissa temppeli täyttyi. Penseitä siellä ei oltu. Päinvastoin: elettiin aikaa, jolloin odotettiin Israelin vapauttajaa, Jumalan lähettämää Messiasta. Mielessä olivat Mooseksen sanat Raamatussa: ”Sinun keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni; häntä kuulkaa. ” (5. Moos. 18:15)
Ja joukossa oli niitä, jotka nähtyään Jeesuksen ihmeteot ja kuultuaan Hänen opetustaan sanoivat: ”Tämä on totisesti se profeetta”. He näkivät Jumalan ikiaikaisen lupauksen toteutuvan omien silmiensä edessä. Ja, niin kuin Raamattu todistaa, ”toiset sanoivat: ’Tämä on Kristus’.”
Nämä uskovat Vanhan ja Uuden liiton rajamailla näkivät Jeesuksessa Jumalan lähettämän Profeetan ja Messiaan ja Hänessä ehkä Jumalan itsensä kulkevan oman saarnastuolinsa ovesta siihen temppeliin, joka oli Hänen nimelleen pyhitetty. He kuulivat Jumalan puhuvan Jeesuksessa, vaikka eivät olisikaan osanneet eivätkä uskaltaneet sanoa sitä vielä selvästi ääneen edes itselleen.
10.
Mutta sitten siellä olivat myös ne toiset. He kuuluivat siihen joukkoon, jolla oli valta käsissään ja viisaus hallussaan. He näkivät Jeesuksessa kokonaan jotakin muuta kuin Jumalan lupausten täyttymyksen tai Hänet itsensä Hänen omassa huoneessaan. He näkivät villistä Galileasta tulleen uskonnollisen fanaatikon tai peräti vaarallisen kapinallisen. He näkivät Nasaretin puusepässä miehen, joka ei kunnioittanut Jumalaa eikä Hänen lakiaan.
Jeesus oli palannut matkoiltaan Jerusalemiin. Hän osallistui ikään kuin salaa Lehtimajanjuhliin. Mutta kyllä Hänet tunnettiin. Ainakin kirjanoppineet ja fariseukset muistivat hyvin, kuinka Jeesus oli edellisellä kerralla Jerusalemissa käydessään sapattina parantanut halvaantuneen miehen ja käskenyt tämän sen jälkeen kanniskella vuodemattoaan ympäriinsä kaikkien nähden.
Sehän oli kirjanoppineiden ja fariseusten mielestä suuri synti. He eivät nähneet iloa, joka loisti parannetun miehen kasvoista. He eivät nähneet Jumalan rakkautta, joka niihin Jeesuksesta loisti. He eivät iloinneet yhdessä terveeksi tehdyn kanssa, vaan näkivät vain sapattisäännökset, joita heidän mielestään rikottiin.
Ja sitten oli vielä sekin juttu, että Jeesus, tämä Galilean arvaamaton saarnamies, sanoi Jumalaa Isäksenä. Hän teki itsensä Jumalan Pojaksi! Se loukkasi kirjanoppineita ja fariseuksia vieläkin enemmän kuin yksittäinen sapatin rikkominen.
He eivät nähneet, että Jeesus oli kuin olikin Jumalan lupaama Profeetta, ja vieläkin enemmän – että Hänessä Jumala itse astui omaan saarnastuoliinsa, joka oli Hänen nimelleen pyhitetty. Eivät he silloin saattaneet myöskään nähdä, että Jumalana Jeesus oli sapatinkin Herra.
Mutta kaikki toteutui, niin kuin Raamatussa oli ennustettu. Jeesus todella tuli Beetlehemistä, sillä siellä Hän oli syntynyt. Sitä eivät kuitenkaan viisaat ja vahvat tienneet. Sen olisi osannut heille kertoa muuan vanha nainen, jonka luona enkeli oli kauan sitten käynyt. Mutta eihän Marialta kukaan mitään kysynyt. Vasta P. Luukas asettui Pyhän Hengen ohjaamana kuuntelemaan, mitä Herran äidillä oli kerrottavaan niistä ajoista, kun hän odotti Esikoistaan ja synnytti Hänet Beetlehemissä.
11.
Ketä me kuuntelemme? Kuuntelemmeko niitä, jotka sanovat, että kristillinen usko on aikansa elänyt aate, joka pitää korvata uuden ajan ideoilla ja ihanteilla? Vai kuuntelemmeko niitä, jotka kyllä kaunistavat kirkkoja ja muistuttavat ikivanhasta kristillisestä perinteestämme, mutta joiden saarnastuoleihin ei pääse sisälle Kristus, vaan ainoastaan ihminen suussaan tyhjät puheet ja maailman henki?
Vai kuuntelemmeko sittenkin niitä, jotka kauhuissaan, mutta samalla odottamattoman ilon vallassa sanovat: ”Tämä on Kristus.” Kuuntelemmeko Pyhän Marian hiljaista ja nöyrää todistusta hänen omasta Pojastaan, joka on enemmän kuin vain hänen poikansa? Kuuntelemmeko niitä pyhiä apostoleja, joiden puolesta P. Pietari kerran sanoi: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)
Ne sanat ja niiden Puhujan, Herran Jeesuksen, me löydämme Raamatusta. Löydämme Hänet siitä saarnasta, jossa Hän itse puhuu meille. Löydämme Hänet myös seurakunnan todistuksesta, joka liittyy P.Marian hiljaiseen tunnustukseen.
Marian todistuksen synnyttää seurakunnan keskellä ja uskovien sydämessä Pyhä Henki. Se on vastausta Sanan julistukseen ja sakramenttien lahjaan. Se on salaisia huokauksia ja suun tunnustusta, rukousta, kiitosta ja ylistystä ja kaikessa heikkoudessa tehtyjä hyviä töitä seurakunnassa ja niiden uskovien kautta, joilla ei aina ole valtaa eikä voimaa tässä maailmassa eikä siinä laitoksessa, joka ylpeänä kantaa nimeä ”kirkko”.
12.
Silti pienuus ja ympäristön halveksunta eivät sellaisenaan tee meistä pyhiä Jumalan edessä. Olemme todella vain pieni seurakunta pienessä hiippakunnassa, jonka kanssa kukaan ei oikein tahtoisi olla tekemisissä. Emme pääse edes pitämään messujamme niissä kauniissa ja hyvin hoidetuissa kirkoissa, joita ympärillämme on. Se ei silti vielä tee meistä oikeita Jumalan lapsia.
Ei siis pidä ajatella, että laittautumalla pieneksi, köyhäksi ja kurjaksi olisin sen tähden Jumalan silmissä pyhä ja vanhurskas. Ei pidä ajatella, että kaikki mahtavat vallanpitäjät ja kirkkoruhtinaat komeissa katedraaleissaan olisivat valtansa ja kirkkojensa kauneuden tähden uskosta osattomia. Olihan fariseusten ja kirjanoppineidenkin joukossa myös Nikodeemus, jonka myöhemmin löydämme Jeesuksen haudalta.
Mutta silti voimme lopulta kiittää siitä, että olemme pieniä ja köyhiä, emme ihmisinä, emme ainakaan maailmanlaajuisesti, mutta seurakuntana köyhiä Suomessa. Ja köyhyys ja pienuus voi olla myös siunaus. Sillä helposti käy niin, että saatuamme Jumalalta paljon unohdamme Hänet tai että alamme pitää Hänen lahjojaan ja niin myös vanhurskauttamme Hänen edessään omana ansionamme. Siitäkin tulee helposti omien kättemme työn tulos, jonka lisäämme isiemme perintöön ja jota sitten ylpeinä esittelemme Jumalalle ja ihmisille.
Sen tähden voi olla hyväksi meille kaikille joutua vähemmistöön, pieneksi ja halveksitun asemaan. Kun meillä ei ole mitään, Jumala ja Hänen armonsa voi olla suuri. Silloin kauniin temppelin ja isien uskon sijasta tärkeintä on se, minkä pitäisi olla kummankin keskus: Herra Jeesus itse ja Hänen pyhä sanansa.
Annetaan siis Hänen tulla meidänkin kirkkoomme ja elämäämme. Annetaan sekä saarnastuolimme että sydämemme oven päällä lukea ”Christus introiit”. Annettän Hänen olla uskomme ja sydämemme temppelin keskus, ilo ja valo. Amen.