2. paastonajan sunnuntai puhuu rukouksesta. Kun olemme nyt eläneet paastonaikaa puolitoista viikkoa, rukouksesta muistuttaminen on hyvin tärkeää.
Paastonajallemme olemme voineet tehdä monenlaisia valintoja. Kirkon ekopaastossa suosituimpia valintoja ovat olleet ostamisen vähentäminen, lihan ja juuston syönnin vähentäminen ja kasvisten määrän lisääminen, nautintoaineista pidättäytyminen, hiljentyminen ja elämänmenon rauhoittaminen,
ruoan roskiin heittämisen välttäminen. Monin eri tavoin voimme itseämme tänä aika muistuttaa elettävästä paastonajasta.
Kaiken muistutuksen tarkoituksena on, että oppisimme rehellisesti näkemään oman tilamme ja tahtoisimme palata Jumalan tahdon tielle. Paastonajan raamatuntutkistelussa viikolla opimme, että Paavali rukoili Kolossan seurakunnan puolesta, että he kasvaisivat Jumalan tuntemisessa.
Tätä rukousta mekin tarvitsemme. Meidänkin on kasvettava Jumalan tahdon, hänen hyvyytensä ja rakkautensa tuntemisessa. Niin vähän me sitä tunnemme. Niin paljon me sitä epäilemme.
Tänään Jumala opettaa meille tahtoaan kanaanilaisen naisen, kanaanilaisen äidin kautta. Äidillä on suuri hätä, koska hänen tyttärensä on sairas. Hän on kuullut, että Jeesus voi auttaa, siksi hän hädissään rukoilee: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua!”
Äidin hätä koskettaa. Äidin hätä koskettaa, koska vuorollamme me joudumme hänen paikalleen. Hätä läheisen puolesta, hätä lapsen puolesta on suurimpia elämän koettelemuksia. Teemme kaikkemme, että apua saataisiin.
Mutta avun etsiminen ja saaminen, avun rukoileminen on usein monien koettelemusten tie. Tätä koettelemusten tietä kanaanilaisen äidinkin oli kuljettava. Äidin oli kestettävä kolme kovaa koetusta rukoillessaan apua tyttärelleen.
Ensinnä Jeesus oli täysin vaiti. Hän ei vastannut naiselle mitään. Vaikeneminen on julma ase. Sitä käytetään kiusaamisen välineenä niin työpaikoilla kuin perheissä. Ihmisen vaikeneminen tuntuu pahalta, mutta Jumalan vaikenemista ihmisen on monin verroin vaikeampi ymmärtää ja hyväksyä.
Jeesus on luvannut: ”Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet ja se on teidän” (Mark. 11: 24) Kuinka vaikea on riippua pelkässä Jumalan sanassa, kun kaikki omat tunteet ja kokemukset ovat vastoin Jumalan sanaa.
Jumalan vaietessa monen usko horjuu ja moni luovuttaa. Ei Jumala minua kuule. Turhia ovat minun rukoukseni.
Mutta kanaanilainen äiti ei luovuta. Hän juoksee Jeesuksen jäljessä ja avunhuudot jatkuvat.
Nyt opetuslapsetkin puhuvat naisen puolesta: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.”
Toisen ihmisen hätä on vaikea kestää. Toisinaan se saa meidät sulkemaan korvamme, peittämään silmämme tai sitten yritämme auttaa niin kuin opetuslapset tekivät.
Mutta apua rukoilevan äidin on kestettävä Jeesuksen toinen kova koettelemuksen sana: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.”
Juutalaiset odottivat luvattua Messiasta ja heidän keskuudessaan Jeesus aluksi toimii. Hän lähettää 12 opetuslastaan lähetysmatkalle sanoen: ”Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo.” (Matt. 10: 5-6)
Jeesuksen sana on kovaa puhetta naiselle. Hän on kanaanilainen, juutalaisten mielestä toisen luokan kansalainen, pakana. Eivät Jeesuksen hyvät teot kuulu hänelle. Mene pois häiritsemästä hyväntekijää.
Muut saavat avun, mutta minä en. Muiden rukoukset Jumala kuulee, mutta minun ei. Tuttuja ajatuksia, jotka saavat mielen katkeroitumaan ja kääntämään selän Jumalalle. Epäusko täyttää mielen. Jos Jumala on, ei hän ole minun asioistani kiinnostunut.
Näin olisi kanaanilainen nainenkin hyvin voinut ajatella. Mutta me kuulemme hänestä tänään, koska hän ei hellittänyt. Vaikka hänen pyyntönsä tuntuvat menevän kuuroille korville ja hänet suoranaisesti torjutaan, silti nainen heittäytyy maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua.”
Hellittämätöntä uskoa! Sitä naisella todella on. ”Ja vaikket vastausta saa, kun huudat ensi kerran…ja taivaan viha kauhistaa, niin sinut siellä kuullaan.” (v. 364: 4) Näin virrentekijä vakuuttaa. Samaa vahvaa luottamusta naisella on.
Ja kuitenkin, jälleen hänet torjutaan, kolmannen kerran. ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipää ja heittää sitä koiranpenikoille.” Jeesuksen vastaus on entistä tylympi. Nainen ei ole vain pakana vaan vieläkin alhaisempi, koiranpenikka.
Meille koira on ihmisen paras ystävä, mutta nainen kyllä ymmärsi asemansa. Koiranpenikkaa alhaisemmaksi ei kai voisi joutua. Tähän nainen tyytyy. Ei hänellä ole mitään oikeutta vaatia apua tyttärelleen. Ja silti hän rohkenee vielä kerran pyytää: ”Mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.”
Silloin Jeesus sanoo: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.”
Jumalan hyvyys ja armo voi olla meiltä niin kätkössä, ettemme voi sitä mitenkään oman kokemuksemme mukaan aavistaa, emme järjellämme ymmärtää. Silti Jumala on armollinen. Jumala on rakkaus. Raamatun sana on totta. Jumala kuulee rukouksemme.
Kanaanilainen äiti on meille epäileville, uskossaan heikoille, esimerkki hellittämättömästä uskosta, uskollisesta rukouksesta.