On pääsiäinen, juhlien juhla, päivien kuningatar niin kuin tätä kristikunnan suurinta juhlaa on jo 300 -luvulla kutsuttu. Jo 100 –luvulta ovat säilyneet maininnat kristillisestä pääsiäisestä. Pääsiäinen on selvästi vanhin kirkollisista juhlistamme. Vanhin ja tärkein.
Näin tietysti on, koska pääsiäisen ihme, Jeesuksen ylösnousemus synnytti kristinuskon. Ensimmäisten saarnojen sisältö oli juuri ylösnousemus. Apostolien puheissa toistui usein Pietarin sanat, joilla hän joutui Suurelle neuvostolle perustelemaan ramman parantamista: ”Se tapahtui Jeesuksen Kristuksen , Nasaretilaisen, nimessä. Hänet te ristiinnaulitsitte, mutta Jumala herätti hänet kuolleista.” (Apt. 4: 10)
Jeesuksen ylösnousemus oli niin mullistava tapahtuma, että se muutti hänen seuraajiensa viikkorytmiäkin. Viikon ensimmäisestä päivästä tuli Herran päivä, yhteisen kokoontumisen päivä, lepopäivä. Syntyi meidän sunnuntaimme.
Mutta nyt on maanantai, 2. pääsiäispäivä. Pääsiäsjuhlan suuruudesta kertoo se, että me edelleen voimme yhteiskunnassamme viettää myös arkipyhää juhlan yhteydessä.
Omalla tavalla tämä maanantaipäivä muistuttaa myös siitä, että pääsiäisen sanoman kuuluu arkeen, arjen keskelle, elämän keskelle. Ei ole tarkoitus, että pääsiäinen jää vain juhlaviin jumalanpalveluksiin, hyviin aterioihin ja herkkuihin, läheisten tapaamisiin, varhaisen kevään ihasteluun.
Pääsiäinen tahtoo tulla arkeemme. Pääsiäisen Herra, ylösnoussut Herramme tahtoo tulla voimaksi arkeemme.
Arkisesta elämästä kertoo myös päivän evankeliumi. Maria suree kuollutta ystäväänsä. Maria itkee suruaan haudalla niin kuin surevat ovat tänäkin pääsiäisjuhlan aikana tehneet. Läheinen ihminen ei ole enää vierellä seuraamassa luonnon heräämistä uuteen elämään. On vain suru ja lohduton ikävä.
Surunsa keskellä moni kokee jäävänsä yksin. Pitkäperjantain lehti kertoi tällaisen yksinjäämisen raskaan kokemuksen. Kertoja kuului tunnetun perhetragedian läheisiin. Erityisesti hän oli pettynyt siihen, että yhteiskunnan tehokas kriisiapu ei tavoittanut häntä eikä hänen läheisiään.
Koskettava kertomus muistutti jälleen siitä kuinka hyvinvointiyhteiskunnassamme ollaan yksin ja jäädään yksin. Tehokkainkin palveluverkosto voi jättää ihmisen yksin.
Evankeliumin Maria ei jäänyt yksin. Hänen surunsa kohdattiin. Hänen itkunsa ei jäänyt huomiotta. Kaksikin kertaa häneltä kysyttiin: ”Mitä itket, nainen?”
Kysymys oli lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Maria sai kertoa itkunsa syystä. Hän sai purkaa suruaan. Kysyjät osasivat oikealla tavalla kohdata surijan.
Ja mikseivät olisi osanneet! Olihan kysyjinä enkeli ja Jeesus. Enkeli ja Jeesus opettavat meillekin surevan ihmisen kohtaamista.
Surevan kohtaaminen ei ole helppoa. Usein mietimme, mitä sanoisimme, miten lohduttaisimme. Ja kun sanoja ei tunnu löytyvän, vältämme kohtaamista.
Sanoilla on merkityksensä, mutta parhaimmatkaan sanat eivät voi surua ottaa pois. Surulle kuuluu aikansa. Surevan ei kuitenkaan tarvitsisi jäädä yksin, eikä pitäisi jäädä yksin.
Enkeli ja Jeesus opettavat, että pelkkä kysymyskin riittää yhteyden rakentamiseen. Kysymyksenkin kautta voi kohdata surevan. Mitä sinä itket? Kuinka sinä jaksat? Kuinka voit?
Sureva saa itse valita, mitä hän kertoo surustaan, elämästään. Tärkeintä on, että hän tuntee tulevansa huomatuksi, kohdatuksi.
Enkeli kysyi Marialta, mitä sinä itket. Meidät on kutsuttu arkipäivän enkeliksi toisillemme.
Kutsu on annettu jo pyhässä kasteessa. Virrentekijä muistuttaa: ”Herran ristin kantajiksi meidät kaikki kastettiin, lähimmäisten auttajiksi arkipäivän askeliin.” (442: 1)
Meidät on kastettu Herramme yhteyteen, että me hänen askeleissaan lähimmäistämme autamme. Herramme askeleissa me kuljemme ristin ja ylösnousemuksen tietä. Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Jeesukseen Kristukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6: 3-4)
Ei ole oppilas opettajaansa suurempi. Emme voi suoraa hypätä armon iloon ja riemuun. Pääsiäisen riemuun on kuljettava ristin kautta.
Luther opettaa Jumalan lapseksi kastetun elämän tiestä: ”Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle, vanhurskaana ja puhtaana.”
Kasteessa meidät on liitetty ylösnousemusvoiman yhteyteen. Kaste ei ole vain tunnelmallinen perhehetki kerran elämässä, vaan jokapäiväinen yhteys ylösnousemuksen voimaan. Tässä voimassa me voimme jokapäiväistä parannustamme tehdä.
Omin voimin emme siihen kykene eikä sitä pidäkään yrittää. Katekismuksemme opettaa: ”Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta. Pyhä Henki kitkee meistä joka päivä itsekkyyttämme ja herättää meissä uutta uskoa ja rakkautta.”
Tällaiseen ylösnousemuksen voimavirtaan meidät on kasteessa kytketty. Voimavirta on meille annettu, että me lähimmäisemme kohdalla pysähdymme ja hänen vierellään kuljemme.
Näin ylösnousemuksen ilosanoma välittyy meidän kauttamme.