2. adventtisunnuntai, Lk. 21: 25 – 33, Esko Väyrynen

Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne.
Evankeliumiteksti: Lk. 21: 25 – 33.
Tämän toisen adventtisunnuntain evankeliumi on otettu Luukkaan evankeliumin 21 luvusta ja sanat kuuluvat Herran nimeen.
Saarna
”Kotimaassa”, Suomen luterilaisen kirkon pää-äänenkannattajan 60-vuotisjuhlanumerossa, joka ilmestyi viime perjantaina, eräs kirjoittaja kertoo eräästä saksalaisesta fyysikosta, joka on kirjoittanut kirjan ”Kristillinen profetia ja ydinenergia”.
Tuo korkeasti viisas fyysikko tarkastelee kirjassaan Uuden Testamentin järkyttäviä tapahtumia nykyisen atomifysiikan näkökulmasta. Hän osoittaa, kirjan selostaja jatkaa, miten atomiräjähdykset saavat aikaan juuri niitä valtavia ilmiöitä luomakunnassa, joita ilmestyskirja kuvaa. Tuo fyysikko pyrkii edelleen todistamaan, että ihmiskunta elää kohtalokkaassa tienhaarassa, josta sen on otettava uusi suunta kohti Jumalaa pelastuakseen itsetuholta.
Meidän aikamme ihmisistä hyvin merkittävä osa ei enää katso ns. sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluvaksi uskomista Uuteen Testamenttiin. Kuka ties tänäänkin täällä kirossa on hyvin huomattava joukko ihmisiä, joille Uusi Testamentti ei sano mitään. He ehkä ovat kasvaneet Uuden Testamentin sanoman yläpuolelle esim. jonkun dialektisen filosofian avulla.
Ja ehkä on vielä jokunen sellainenkin henkilö, jolle taas puhe ydinfysiikasta on pelkkää hepreaa, toisin sanoen hän ehkä ei käsitä sitä joka kohdassa aivan täysin.
Hyvä kuulijani. Vaikka sinulle ehkä puhe Uudesta Testamentista tai ydinfysiikasta onkin täysin mitään sanomatonta, niin siitä huolimatta pyydän vielä hetkisen kuuntelemaan, sillä meillä molemmilla on yksi yhteinen ongelma. Sen nimi on tuska ja ahdistus, vaikka syyt saattavatkin olla aivan erilaiset.
Rohkenen väittää, että meidän aikanamme löytyy hyvin harvoja ihmisiä, jotka eivät tuntisi tuskaa tai ahdistusta. Tosin harva valistuneena itseään pitävä atomiajan ihminen kehtaa enää tunnustaa pelon aiheuttajaksi kuolemaa tai iankaikkista kadotusta. Mutta sen sijaan tuskin kukaan tuntee häpeän punan kohoavan poskilleen, jos hän myöntää avoimesti, ettää hän pelkää atomipommisotaa. Atomipommi on ydinfysiika leivos.
Pappin puheille saattaa tulla nuori rouva, joka sanoo haluavansa erota kirkosta, koska ei enää ole niin lapsellinen, että pelkäisi Raamatun kertomuksia iankaikkisesta kadotuksesta ja tulisesta järvestä. Ja hän haluaa todistaa väitteensä todeksi eroamalla kirkosta. Mutta kun asiasta hieman keskustellaan, niin nuori rouva tunnustaa kyynel silmäkulmassa, että ei hänellä itsellään henkilökohtaiseesti ole mitään kirkkoa vastaan. Mutta kun hänen miehensä on eronnut eikä anna hänelle rauhaa ennenkuin hänkin eroaa kirkosta. Vaimo on hyvä ja uskollinen puoliso, joka kotirauhan ja perhesovun uhrialttarille on valmis tuomaan oman sielunsakin rauhan. Vaimo pelkää puolisoaan.
Mutta ei ne pappien perheet ole sen parempia. Eipä sillä ja sen vuoksi. Kuinkahan monessa Suomen pappilassa eilenkin illalla sai vaimo ja lapset hiipiä varpaisillaan ja keskustella kuiskaten, etteivät olisi häirinneet isän keskittymistä saarnaa varten. Tai mikä tuskan ja ahdistuksen määrä onkaan koettu noiden saarnojen valmistuksessa.
Mutta varmasti yhtä suurena tuskana ja ahdistuksena kokee elämän nuoriso, joka ei tahdo, ei jaksa tai ei ymmärrä kunnioittaa elämän omaa lakia. Missä muualla tuska ja ahdistus ilmenisikään selvemmin kuin heräävän seksuaalisuuden jännittävillä aloilla. Näilläkin ensi kertaa Pyhälle Ehtoolliselle saapuvilla nuorilla on omat ahdistuksensa, vaikka he eivät sitä aina edes huomaakaan. Ja vaikka he koettavat kätkeä sen kovanaamaisuuden alle. Mutta kovanaanaisuus vain lisää ihmisten keskistä jännitystä ja pelkoa. On sanottu sattuvasti: ihminen on ihmisen suurin vaara sekä Afriikan paahtavan auringon alla että täällä Pohjolan purevissa pakkasissa.
Mutta näinhän me joudumme myöntämään, että Raamatun sana: ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, että tuo sana toteutuu juuri nyt meidän keskuudessamme. Meidän ympärillämme ja meissä itsessämme. – Siis kesä jo on lähellä.
Alussa mainitsemastani lehdestä löysin toisesta kohdasta, minulle tutun nimen alta sanat: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja kristillisellä seurakunnalla ja kristillisen seurakunnan jokaisella ahdistetulla jäsenellä on toivoa. Tämän päivän evankeliumi todistaa: Ja silloin – siis kun ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan – silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvessä suurella voimalla ja kirkkaudella.
Juuri aamunkoiton edellä on yön pimein hetki. Ihmisten hätä ja ahdistus on suurimmillaan ajan, historian päättymisen edellä. Kaikki ei kuitenkaan pääty pimeään. Juuri silloin, kun kansakunnat ovat täydellisen epätoivon vallassa, Jeesuksen seurakunnan on nostettava päänsä. Synkimmän pimeyden hetkellä, silloin kun meret tulvivat ja tähdet suistuvat radoiltansa, silloin ilmestyy sädehtivässä tähtikirkkaudessa maailman siihen asti salattu Tuomari ja Pelastaja. SyntistenVapahtaja sisällyttää kaiken rohkaisun itseensä, omaan nimeensä: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä: Minä olen voittanut maailman.”
Kristus voitti maailman kärsimällä. Tuskaa ja ahdistusta kärsien hänen opetuslapsensakin, kristillinen seurakunta, pääsee iankaikisen elämän voittajaksi. Kristuksen opetuslapsille hirvittävä Herran päivä on lunastuksen, kaikista tuhovoimista vapautumisen valoisa päivä. Sen tähden kristillinen seurakunta niin hartaasti odottaa Vapahtajansa tuloa. Kun Ihmisen Poika tullessaan suurella voimalla ja kirkkaudella lopettaa vanhan, synnin valtaan tuomitun maailmanajan, samalla hän aloittaa uuden maailmanajan, Jumalan valtakunnan lopullisen esiin murtautumisen ja täydellisen voiton.
Tätä suloista sanomaa, Kristusta maailman ainoana toivona, meidät kristillisen seurakunnan jäsenet on itsekukin kutsuttu kuuluttamaan tuskan ja ahdistuksen puristamalle ihmiselle, hänelle, jonka Kristus on lunastanut vapaaksi synnin ja kuoleman vallasta omalla viattomalla kärsimisellään.