Jesaja oli eräs Vt:n ns. ”suurista profeetoista.” Hän toimi etelävaltiossa,Juudassa, 50 vuoden ajan n. vuodesta 740 noin 680-luvun alkupuolelle. Poliittinen tilanne tuolloin oli uhkaava: Uus-Assyrian nousu uhkasi Välimeren itäpään turvallisuutta. Ennen hänen aikaansa 700-luvun alkupuoli oli ollut ennennäkemättömän taloudellisen nousun kautta, joka oli kuitenkin johtanut omaisuuden keskittymiseen rikkaille ja keskiluokan kurjistumiseen. Tämän talouskehityksen oli osittain saanut aikaan Assyria vallattuaan Syyrian ja siten eliminoituaan Juudan ja Israelin taloudellisen kilpailijan. Assyria ei kuitenkaan tyytynyt Syyriaan vaan tuhosi pohjoisvaltakunta Israelin vallattuaan Samarian 722eKr. Juudan oli pakko alistua sen vasallivaltioksi. Egyptin ja Babylonian voimistumisen myötä Juudassakin alettiin katkoa siteitä Assyriaan ja pyrkiä täyteen itsenäisyyteen. Tässä historiallisessa tilanteessa Jesaja esitti profetiansa etelävaltio Juudassa.
Usein ajatellaan, että profetia olisi ennen kaikkea jonkinlaista tulevaisuuden ennustamista. Piispa Aarre Lauha esitti kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten teoksessaan Israelin profeettojen historianäkemys ajatuksen, että Israelin profeettojen sanoma keskittyi ennen kaikkea vanhurskauden eli oikeudenmukaisuuden julistukseen. Hänen mukaansa he julistivat, ettei Jumala voinut loputtomasti sietää vääryyttä vaan tulisi jossain vaiheessa puuttumaan peliin ja tuomitsemaan kansansa. Tämän tuomion täytäntöönpanijoina olivat sen aikuiset suurvallat. Tuomion jälkeen Jumala kuitenkin armahtaisi kansansa.
Tämä ajatus näkyy selkeästi päivän Vanhan testamentin tekstissämme: Jesaja tuomitsee sellaisen uskonnollisuuden, joka keskittyy erilaisiin muotomenoihin ja unohtaa vanhurskauden toteuttamisen käytännön elämässä. Tässä suhteessa Jesajan sanoma on hyvin samankaltainen kuin häntä aikaisempi pohjoisvaltiossa saarnannut Aamos:
Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro. (Aam.5:21-24)
Jesaja aloittaa raflaavasti kutsumalla Juudaa Sodomaksi ja Gomorraksi ja korostamalla, ettei muotojumalisuus ole sitä, mitä Jumala vaatii. Jumala ei kaipaa rituaaleja vaan vanhurskautta – lähimmäisen oikeudenmukaista kohtelua.
Kun tekstiä tarkastelee tältä kannalta, se alkaa tuntua yllättävän ajankohtaiselta. Samalla tavoin kuin muinaisissa Israelissa ja Juudassa nykyaikana maailman varallisuus näyttää keskittyvän yhä harvemmille ja harvemmille. Samalla tavoin kuin Aamoksen mukaan Israelin johtajat saivat varattomat valtaansa rahalla ja myivät köyhät kenkäparin hinnalla (Aam. 8:6), nykyäänkin taloudellinen eriarvoistuminen sortaa heikoimmassa asemassa olevia.
Tästä asiasta ovat nykyisin varoitelleet niin maailman johtavat taloustieteilijät kuin paavikin. Tämä eriarvoistuminen on sekä kansojen välistä että kansojen sisäistä. Rikkaiden teollisuusmaiden asukkailla ei ole mitään ongelmia ostaa Kiinassa tai Afrikassa lapsityövoimalla tehtyjä tuotteita. Toisaalta myös länsimaissa köyhyys on kasvanut kun yhteiskunnan sisäinen solidaarisuus on murentunut. Ruokajonot ovat meilläkin sitä todellisuutta, jonka uskoimme jääneen pulavuosiin.
Tämä taloudellinen eriarvoistuminen on synnyttänyt myös toisen ongelman, joka on yhtäkkiä keskuudessamme: sekä pakolaisuuden että elintason perässä tapahtuvan siirtolaisuuden. Jos kansainväliset suuryritykset maksaisivat kiltisti veronsa kehitysmaissa tekemistään voitoista, ihmisillä ei olisi tarvetta lähteä kotoaan etsimään parempaa elämää. Se ehkäisisi sekä siirtolaisuutta että sisäisiä konflikteja ja sitä kautta pakolaisuutta. Kukapa sitä nyt kotoaan mielellään lähtisi.
Joku voi kysyä mitä tekemistä tällä on kristillisyyden kanssa ja miksi tällaista pitää tuoda esiin saarnassa. Vastaus on siinä, että Vanhan testamentin eräs keskeisimmistä termeistä on vanhurskaus eli oikeudenmukaisuus. Sitä profeetat julistivat ja sitä Jumala edellyttää kansaltaan.
Tämän viikon Kotimaa-lehdessä päätoimittaja Mari Teinilä kirjoittaa:
”Arkkipiispa Kari Mäkisen laajapohjaisen Köyhyysryhmän maaliskuinen esitys hallitukselle sanoo: Sosiaalisesti ja eettisesti kestävässä yhteiskunnassa hyvinvointia ja yhteiskunnan tilaa arvioidaan vaikeimmassa tilanteessa olevien näkökulmasta.
Yhteiskunnan sivistyksen mitta on siis siinä, miten se huolehtii kaikkein köyhimmistä jäsenistään. Jäsenistä, joilla useinkaan ei ole voimaa ajaa omia asioitaan mielenosoituksissa saati virastoissa.”
Vanhurskaus on mitä suurimmassa määrin osa kristillistä julistusta. Tuo Vt:n eräs keskeisimmistä termeistä tarkoittaa suhteiden ylläpitämistä, yhteisön kiinteyden edistämistä ja sen olemassaolon edellytysten varmistamista. Vanhurskaudessa on mitä suurimmassa määrin kyse lähimmäissuhteestamme – ei niinkään taivaspaikkamme varmistamisesta.
Mekin olemme liian pitkään tehneet kristillisyydestämme vain yksilön taivaspaikkaa koskevan asian. Olemme keskittyneet vain tuonpuoleisen julistamiseen. Uskomme pääpaino on ollut sielun pelastumisessa ja tapamme palvella Jumalaa on liian usein ollut vain erilaisiin hengellisiin rientoihin osallistumista. Sekä Aamos että Jesaja ovat aika tylyjä tämänkaltaista uskonnollisuutta kohtaan silloin kun se ei johda käytännössä vanhurskauden edistämiseen.
Muistan hyvin erään tarinan kauppamatkustajasta, joka vieraassa kaupungissa meni sunnuntaina hotellinsa vieressä olevaan Herran huoneeseen, joka sattui olemaan kveekareiden kirkko. Kveekareiden jumalanpalvelukset perustuvat pitkälti hiljaiseen rukoukseen ja jos kokouksessa kukaan ei saa erityistä profetiaa, se sujuu hiljaisuuden vallassa. Kauppamatkustajamme ei tiennyt tätä ja tunnin istuttuaan ja nähdessään ihmisten lähtevän pois, hän kysyi vierutoveriltaan, milloin palvelus alkaa. Vastaus oli paljonpuhuva: ”Kokous on päättynyt. Palvelus alkaa nyt.”
Jumalaa ei palvella käsin rakennetuissa temppeleissä vaan arkielämässä. Siellä, missä kohtaamme kärsivän lähimmäisemme. Siellä, missä kohtaamme sellaista syrjintää, jota olemme viime päivinä kuulleet tiedotusvälineistä. Siellä, missä teemme päätöksiä, jotka koskettavat yhteiskuntamme ja maailmamme kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Heistä Herramme on sanonut: ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40)
Kun nousemme tapamme mukaan tunnustamaan kristillisen uskomme, tunnustamme myös sitoutuneisuutemme seuraamaan Herraamme siihen vanhurskauden levittämiseen, johon Hän haluaa meitä johdattaa.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan..