“Kun se on niin mukavaa, sen täytyy olla syntiä.” Näin kuulee usein sanottavan. Joku ehkä käyttää vain tuttua sanontaa miettimättä sen tarkemmin sanojen merkitystä. Näyttää kuitenkin siltä, että monet myös ajattelevat tähän tapaan. Kun yhdeksän kymmenestä suomalaisesta on käynyt rippikoulun, tulee mieleen, että rippikouluopetus on mennyt huonosti perille. Mutta kysymys ei välttämättä ole vain tiedon puutteesta tai joskus saadun opetuksen unohtamisesta. Synti näet houkuttelee meitä ja saattaa tosiaan tuntua mukavalta.
Rippikoulussa joka tapauksessa opetetaan, että synnissä ei voi viime kädessä olla mitään hyvää tai mukavaa. Onhan synti sydämen luopumista Jumalasta, joka on elämän ja kaiken hyvän antaja. Se on kyllä totta, että synnistä voi saada lyhytaikaista nautintoa, kun se liittyy johonkin Jumalan lahjaan. Jumalan lahjat antavat näet jonkin aikaa tyydytystä väärinkäytettyinäkin. Tästä syystä me saatamme uskotella itsellemme, että synti tuo iloa elämäämme.
Mainitun sanonnan taustalla on käsittääkseni juuri Jumalan lahjojen väärinkäytöstä saatava nautinto. Silti kaikki synti ei ole Jumalan lahjojen väärinkäyttöä. On olemassa myös ikään kuin paljasta syntiä, joka ei ripustaudu Jumalan lahjoihin, ja tällainenkin synti voi antaa ihmiselle jonkinlaista tyydytystä. Esimerkiksi vahingonilosta on tapana sanoa, että se on jopa puhtainta iloa. Mistään aidosta ilosta ei kuitenkaan ole kysymys vaan itsekeskeisestä tyytyväisyydestä.
Kaikki synti on pohjimmiltaan samaa syntiä, samanlaista hyvän Jumalan vastustamista, vaikka jotkut synnit voivat siis kätkeytyä Jumalan lahjojen taakse. Kadotus on Raamatun mukaan tila, missä ihminen joutuu kohtaamaan syntinsä ilman minkäänlaisia naamioita. Kadotuksessa ei voi enää käyttää väärin Jumalan lahjoja. Ihminen on yksin syntiensä kanssa ja käpertyy niihin ja itseensä. Ilmestyskirjassa kuvataan kadotus tuliseksi järveksi (Ilm. 20: 14,15), mutta muunkinlainen vertauskuva on varmaan mahdollinen. Voidaan ajatella vaikkapa rannatonta jääkenttää, jonka yli puhaltaa hyytävän kylmä tuuli. Synnin karuakin karumpi todellisuus on vastaansanomaton, mutta silti jäällä yksinäisenä ja alastomana seisova ihminen etsii yhä synnistä epätoivoisesti tyydytystä. Mitä hän voi löytää?
Ilmestyskirjassa kutsutaan kadotusta “toiseksi kuolemaksi”. (Ilm. 20.14) Lutherin mukaan kadotus merkitsee sielun kuolemaa. Paavali puolestaan sanoo, että “synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Ensimmäinen kuolema, fyysisten elintoimintojen lakkaaminen on seurausta siitä, että ihmiskunta on astunut synnin tielle. Meidän nykyinen ruumiimme on “synnin ruumis” (Room. 6:6): synti on sen turmellut ja siihen takertunut. Siksi se väistämättä tuhoutuu. Synti aiheuttaa myös toisen kuoleman, sielun kuoleman. Paavali puhuu toisaalta kuolemasta synnin seurauksena, koska synti johtaa yhä syvempään kuolemaan. Toisaalta Paavali – ja Luther häntä seuraten – näkee synnin itsessään kuolemana, jolloin kadotus on perimmäinen kuolema, lopullinen Jumalasta erilleen joutuminen, sielun kuolema.
Voimme siis puhua kadotuksesta vain vertauskuvin ja vain hieman aavistella, mistä sielun kuolemassa on kysymys. Sekin on meille viime kädessä salaisuus, mitä sielu on. Sielu on joka tapauksessa yhteydessä siihen, että Jumala on luonut ihmisen “omaksi kuvakseen”, kuten Raamatussa kerrotaan. (1. Moos. 1:26) Jumalan kuvana ihminen on olento, joka voi elää vain läheisessä ja persoonallisessa yhteydessä Jumalan kanssa. Jumalasta erillään ihminen kadottaa varsinaisen olemuksensa eli sielunsa.
Sielun kuolema on mittaamattomasti pahempi asia kuin ruumin kuolema. Niinpä Jeesus kyseli opetuslapsiltaan: “Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:26) Pietarin kirjeessä (1. Piet. 2:11) sanotaan, että “synnin himot sotivat sielua vastaan” – eli meitä itseämme vastaan. Synti tuhoaa meidän todellisen olemuksemme Jumalan kuvana. Synti polkee maahan ihmisyytemme ja ihmisarvomme. Synti riistä ilon elämästämme. Synti estää meitä näkemästä Jumalan hyvyyttä ja lahjoja ja tekee meistä kapeakatseisia itseemme tuijottajia. Miksi emme siis taistelisi kaikin tavoin syntiä vastaan? Miksi emme tekisi kaikkea mahdollista, että sielumme ei kuolisi?
Mutta pystymmekö me vastustamaan syntiä? Syntiä vastaan tulee kyllä taistella, mutta onko meistä synnin voittajiksi? Jos yritämme taistella syntiä vastaan omin voimin, myös synnin vastustaminen on syntiä. Meistä itsestämme nousevan synnin vastustamisen lähtökohta on salattu ylpeytemme eli perimmäinen syntisyytemme, jota emme haluaisi tunnustaa. Perisyntisyytemme saa meidät vastustamaan syntiä – eli käytännössä joitain synnin ilmenemismuotoja – siksi, että tahtoisimme olla Jumalan edessä ihan jotain muuta kuin olemme, kadotuksen ansainneita syntisiä. Syntinen ihmisluonto on kiero ja pakenee kaikin keinoin Jumalaa.
Perisyntikin on salaisuus, jota emme täysin ymmärrä. Se on kuitenkin selvää, että perisynti on eri asia kuin sielun kuolema ja lopullinen Jumalasta eroon joutuminen. Syntiinlankeemuksen jälkeen synti on takertunut ihmisen sieluun ja ruumiiseen, mutta ihminen ihmisenä, Jumalan kuvana ei ole täysin tuhoutunut. Yksimielisyyden ohjeessa, yhdessä luterilaisen kirkon tunnustuskirjassa todetaan: “Ihminen on (perisynnin takia), mitä hengellisiin asioihin tulee, hyvästä pois kuollut, ja kaikkeen pahaan kääntynyt. Tämän turmeluksen ja luontoon piintyneen synnynnäisen synnin vaikutuksesta lähtevät sydämestä kaikki tekosynnit.” Yksimielisyyden ohje haluaa siis sanoa, että me perisyntiset voimme toimia maallisissa asioissa ulkonaisesti oikein ja tehdä hyvää lähimmäisillemme, mutta perimmäisessä, hengellisessä mielessä eli suhteessa Jumalaan kaikki tekomme ovat pahoja.
Perisyntisyytemme merkitsee sitä, että meidän luotamme ei ole mitään tietä Jumalan luokse. Me emme edes vilpittömästi etsi Jumalaa. Kun luulemme etsivämme häntä, me todellisuudessa etsimme jotain omaamme. Kaikenlainen meistä itsestämme nouseva hengellisyys on synnin turmelemaa epäjumalanpalvelusta.
Mutta tunnustammeko me syntimme ja syyllisyytemme? Tunnustammeko, että olemme rikkoneet Jumalaa vastaan monin tavoin ja olemme omasta syystämme joutuneet hänestä eroon? Tunnustammeko, että tilanteemme on toivoton, emmekä me voi itse itseämme auttaa? Kukaan ei tunnusta oma-aloitteisesti syntejään ja syyllisyyttään, mutta Jumalan sana voi saada tämän aikaan. Kun Jumalan sana osoittaa omassatunnossamme meidät syyllisiksi, me emme pääse pakoon, ja meidän on pakko tunnustaa, että Jumala on oikeassa.
Omatuntomme kuitenkin paatuu, jos emme kuuntele sitä. Ja jos sitkeästi tukahdutamme omantunnon äänen, se vaimenee, ja silloin sielun kuolema on lähellä. Huomaamme, että perisynnin tila ja sielun kuolema, kadotuksen alainen tila eroavat ainakin siinä, että perisyntinen kuulee vielä omantunnon äänen, kun sen sijaa kadotuksessa ihminen tukkii lopullisesti korvansa eikä kuule Jumalan puhetta. Kadottu pitää ehdottomasti kiinni siitä, että Jumala on väärässä ja hän itse oikeassa. Kadotettu ei ajattele kärsivänsä oman syntinsä vaan Jumalan ilkeyden ja epäoikeudenmukaisuuden takia.
Kuinka vääränlainen kuva Jumalasta! Niinpä sielunsa kadottanut on itse asiassa oma tuomarinsa.
Jumala ei suinkaan ole epäoikeudenmukainen eikä ankara tuomari vaan rakastava Isä. Jumalan rakkaus ja ihmeellinen hyvyys tuli esiin käsittämättömällä tavalla, kun hän syntyi ihmiseksi voidakseen auttaa ihmiskuntaa, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä ja aiheuttanut itselleen suunnattoman vahingon.
Kun Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan tarkoitus oli, että ihminen eläisi aina hänen yhteydessään. Ensimmäiset ihmiset omistivat ehdollisesti ikuisen elämän, ja heillä oli mahdollisuus saavuttaa se aikanaan myös lopullisesti ja pysyvästi. Aadam ja Eeva luopuivat kuitenkin sydämessään Jumalasta. He kuvittelivat, että heistä tulisi Jumalan kaltaisia, mutta synti ei antanut elämää vaan tuotti kuoleman. Toinen Aadam, Jeesus, sen sijaan kuoli vapaaehtoisesti, että me syntiset saisimme elää. Jeesus otti kantaakseen meidän syntimme, kuolemamme ja kadotuksemme.
Jumalan rakkaus ja hyvyys tuli esiin myös silloin, kun meidät kastettiin. Kasteessa Jumala antoi meille henkilökohtaisesti kaiken sen, mitä Jeesus lahjoitti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan koko ihmiskunnalle. Paavali kirjoittaa roomalaisille: “Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. … Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6: 3-6)
Kasteen lahja on Jeesus Kristus itse, joka antaa meille oman elämänsä ja asuu sydämissämme. Kristuksen kastettuina me olemme hänen tähtensä Jumalan silmissä jo nyt pyhiä ja puhtaita. Perisyntisyydestämme emme silti pääse eroon tämän elämän aikana, vaikka Kristus perkaa koko ajan sydämistämme pois syntiä, jos elämme hänen yhteydessään.
Jumalan rakkaus ja hyvyys tulee esiin myös tänään. Se miten Jumalan suhtautuu meihin, tulee esiin Herran ehtoollisessa, missä Kristus lahjoittaa meille itsensä ja kaikki hyvät lahjansa. Samoin Jumalan armo tulee esiin evankeliumin sanassa, missä Kristus itse vakuuttaa meille, että syntimme on sovitettu ja anteeksiannettu.
Tarvitsemme jatkuvasti, päivittäin Jumalan sanan vakuutusta syntien anteeksiantamuksesta. Meidän on joka päivä jäätävä yksin Kristuksen ja hänen hankkimansa anteeksiannon varaan. Kristus elää ja vaikuttaa sydämissämme ja jakaa meille armolahjojaan, kun olemme kastettuja ja turvaudumme häneen. Mutta mikään sellainen, mitä Kristus meille antaa, ei voi olla autuutemme perusta. Jos turvaudumme johonkin, mitä löydämme itsestämme, olemme hukassa. Jumalan edessä me emme voi löytää eikä meidän tulekaan löytää itsestämme mitään muuta kuin syntiä. Me olemme joutuneet eroon Kristuksesta, jos hän ei ole ainoa turvamme ja täydellinen Vapahtajamme ja jos itse olemme jotain muuta kuin kadotuksen ansainneita syntisiä.
Mutta syntiselle Kristus siis sanoo: “Syntisi on annettu anteeksi. Mene, äläkä enää syntiä tee.” Kristus armahtaa ja sen jälkeen myös kehottaa ja rohkaisee uskon kilvoitukseen.
Kerran Jumalan rakkaus ja hyvyys tulee esiin lopullisesti. Paavali kirjoittaa korinttilaisille: “Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” (1. Kor. 15:22) Jos olemme osallisia Kristuksesta, ruumiimme kyllä kuolee, mutta sielumme ei joudu hukkaan, ja saamme ylösnousemuksen päivänä uuden, taivaallisiin ruumiin.
Kristuksessa me voimme saada takaisin kaiken sen, minkä ensimmäiset ihmiset menettivät. Tai voimme saada vielä enemmän! Taivas on enemmän ja parempaa kuin se paratiisi, missä Aadam ja Eeva elivät. Kristuksessa me olemme osallisia Jumalasta niin ihmeellisellä tavalla, että emme sitä tällä hetkellä vielä ollenkaan käsitä. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan, uuden todellisuuden Jeesusta Kristusta varten, joka on sekä Jumala että ihminen, ja samalla meitä myös meitä, hänen lunastamiaan ihmislapsia varten. Jeesus oli ja on ihminen kaikkein aidoimmalla tavalla, ja taivaassa me voimme olla ihmisiä, aitoja Jumalan kuvia samalla tavoin kuin hän.
Huikaisevia näköaloja! Jumalia meistä ei sentään taivaassa tule – tai miksei niinkin, jos kirjoitamme jumala-sanan pienellä alkukirjaimella.
Jeesus sanoo: “Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh 10:10) Jeesus antaa meille ikuisen elämän taivaassa ja täällä maan päälläkin parhaan mahdollisen elämän. Sen sijaan pahan valta varastaa meiltä elämän, tappaa ja tuhoaa. Synnissä ei todellakaan ole mitään hyvää ja mukavaa!