“Jeesus itki.” Tämä päivän evankeliumiin sisältyvä jae on Uuden testamentin lyhin jae. Uuden testamentin kreikankielisiä käsikirjoituksia ei ole jaettu jakeisiin, nykyisin käytössä oleva jaejako on peräisin vasta 1500-luvulta. En tiedä, miksi mainitut kaksi sanaa erotettiin omaksi jakeekseen. Arvelen tämän johtuneen siitä, että nämä sanat pysäyttävät ja nousevat erityisellä tavalla esiin muusta tekstistä.
Kaikki Raamatun sanat ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, mutta eikö siinä, että Jeesuskin itki, ole jotain erityisen puhuttelevaa? Lyhin jae todistaa syvästi Jeesuksen inhimillisyydestä – siitä, että hän oli aivan samanlainen ihminen kuin me.
Jeesuksen inhimillisyys nousee päivän evankeliumin kertomuksessa muutoinkin selvemmin esiin kuin missään muussa Raamatun kohdassa. Ensinnäkin siitä käy ilmi, että Jeesuksella oli maan päällä eläessään ystäviä samalla tavoin kuin kenellä tahansa ihmisellä. Jeesus valitsi opetuslapsensa sitä tehtävää varten, jonka hän heille uskoi, ja samalla heistä tuli hänen ystäviään. Mutta opetuslasten ohella Jeesuksella oli muitakin ystäviä. Tärkeimpien ystävien joukkoon kuuluivat Betanian sisarukset Martta, Maria ja Lasarus. Päivän evankeliumissa ja sitä edeltävissä jakeissa kuvataan kauniisti heidän ja Jeesuksen läheistä ystävyyttä.
Toiseksi Jeesuksen inhimillisyydestä kertoo se, kuinka Jeesus järkyttyy Lasaruksen haudan äärellä. Jeesus tiesi, mitä tulisi tekemään, mutta siitä huolimatta häntä ihmisenä syvästi järkytti kuoleman kohtaaminen. Jeesusta järkytti kuoleman todellisuus yleensä, läheisen ihmisen kuolema ja tietoisuus siitä, että hän itsekin tulisi kuolemaan – ja kaiken lisäksi mitä kauheimmalla tavalla.
Jeesus Kristus tietää, mitä ihmisenä eläminen on, koska hän on elänyt ihmisen elämän täällä kuoleman varjon massa. Hän tuntee omakohtaisesti ihmiselämän ilot ja surut, ja hän on meidän kanssamme ilossamme ja surussamme ja jakaa ne kanssamme.
Jumalan syntyminen ihmiseksi on meidän kannaltamme äärettömän suuri ja merkityksellinen asia, mutta se on suuri asia myös Jumalalle itselleen. Vaikka Jumala on syvimmältä olemukseltaan sama aina ja ikuisesti, ihmiseksi syntymisen jälkeen Jumala on toisenlainen kuin ennen. Jumalalle ei mikään ole salattua ja hän tuntee läpikotaisin jokaisen meistä luomistaan ihmislapsista. Varmasti hän meidän Luojanamme myös kärsii ja iloitsee meidän kanssamme. Mutta eikö tähän tosiasiaan lisää vielä sanomattoman paljon se, että Jumala Pojassaan ja Poikana, ihmiseksi syntyneenä, itkee ja iloitsee ihmisen tavoin meidän kanssamme?
Eikö ole käsittämättömän ihmeellistä ja lohdullista, että Jumala on itkevä Jumala: todellinen Jumala, joka on samalla ihminen ja
joka itkee ihmisen itkua?
Yhteinen ilo yhdistää, mutta ajattelen niin, että yhteinen itku ja suru yhdistävät vielä syvemmin. Suru riisuu ihmisen, siinä ei ole mitään epätodellista ja keinotekoista, siinä koetaan yhdessä ihmisenä elämisen kipu ja ihmiselämän haureus. Ilokin on syvintä ja aidointa silloin, kun se ei kiellä surua. Pinnallisissa nautinnoissa lähimmäisen suru unohtuu.
Päivän evankeliumissa suru yhdistää pienen Betanian kylän. Kyläläiset lohduttavat Marttaa ja Mariaa ja itkevät heidän kanssaan. Ja siis myös Jeesus itkee.
Jeesus itkee muiden tavoin, mutta samalla hän on ystävienkin keskellä yksinäinen oman tiensä, ristin tien kulkija. Kun Jeesus katseli Betanian surevia, hänen suruaan kaiketi kevensi se, että hän tiesi voivansa auttaa heitä. Mutta Jeesuksen kannettavana oli silti suurempi kuorma kuin muilla, sillä hän tiesi ristin odottavan itseään. Siksi hän oli jo siinä hetkessä toisten kuormien kantaja.
Ystävyydestä huolimatta myös Martta ja Maria kutsuvat Jeesusta “Herraksi”. Molemmat sisarukset lausuvat vuorollaan aivan samat sanat: “Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Edellä kerrotaan siitä, että Jeesus oli saanut viestin Lasaruksen sairaudesta, mutta hän ei ollut lähtenyt heti matkaan, ja Lasarus oli jo ehtinyt kuolla, kun Jeesus saapui Betaniaan.
Mitä Martan ja Marian sanat tarkoittivat? Sisältyikö niihin kenties syytös siitä, että Jeesus ei tullut ajoissa paikalle? Jos sisältyi, Jeesus ei ainakaan loukkaantunut. Eikä Jeesus loukkaannu meihinkään, jos me kapinoimme häntä vastaan, kun kohtaamme elämässämme kipeitä ja vaikeita asioita. Ehkä Martta ja Maria eivät kuitenkaan syyttäneet Jeesusta. Vaikuttaa siltä, että he pikemminkin vain kyselivät, miksi Jeesus antoi Lasaruksen kuolla? Eivätkä Martta ja Maria jääneet vastausta vaille. He saivat kyselyynsä vastauksen, kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Opetuslapsille Jeesus oli sanonut jo aikaisemmin, että hän oli heidän tähtensä iloinen siitä, että ei olut Betaniassa silloin, kun Lasarus kuoli. Lasaruksen kuolleista herättäminen oli erityinen tunnusteko, joka vahvisti opetuslasten, Martan ja Maria ja monien muiden uskoa.
Mekin kyselemme Martan ja Marian tavoin, kun joudumme luopumaan läheisestä ja rakkaasta ihmisestä, miksi Jeesus antoi hänen kuolla? Ja mekin saamme ajallaan myös vastauksen. Emme tosin samanlaista vastausta kuin aikoinaan Martta ja Maria Jeesuksen ajallisen elämä aikana. Sellaistakaan vastausta Jeesus ei anna, jonka voimme järjellämme ymmärtää. Tässä mielessä jäämme vastausta vaille. Mutta mekin saamme vastauksen, jonka voimme ottaa vastaan sydämessämme ja joka vahvistaa uskoamme.
Jeesus vastaa meille, kuten hän vastasi Martalle ennen Lasaruksen kuolleista herättämistä, ja vakuuttaa: “Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Tämä oli Martallekin perimmäinen vastaus. Lasaruksen herääminen ajallisen elämään oli toki suuri asia, mutta mittaamattomasti suurempaa ja ihmeellisempää on se, että kerran koittaa ylösnousemuksen päivä, ja jokainen Jeesukseen turvautuva pääsee hänen luokseen ikuiseen elämään!
Taivaassa kaikki kysymykset lopullisesti ratkeavat. Nyt joudumme vielä jäämään uskon varaan aivan kuten Martta, joka tunnusti kauniisti uskonsa ja sanoi Jeesukselle: “Minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Meidän on tärkeää huomata, että Martan usko ei ollut hänestä itsestään lähtöisin. Mekään emme saa itse uskoa aikaan. Jeesuksen sanat antoivat Martalle uskon, ja mekin voimme saada samanlaisen luottamuksen Jeesukseen vain niin, että hän puhuu meidän sydämellemme.
Jeesuksen sanat ovat luovia ja ihmeitä tekeviä sanoja. Kun Jeesus sanoi haudassa makaavalle Lasarukselle: “Lasarus tule ulos!”, kuollut tuli haudastaan. Samalla tavoin Jeesus luo meissä uutta elämää, kun hän puhuu meille.
Meidän osamme on odottaa, että Jeesus tulee luoksemme, kuten hän aikoinaan tuli Martan ja Marian luo, ja kuunnella häntä.
Kaikki Jeesuksen aikalaiset eivät halunneet kuunnella hänen sanojaan. Jotkut Betanian asukkaatkin torjuivat hänet, eivätkä kaikki suinkaan iloinneet Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Ihmeellinen tunnusteko päinvastoin ärsytti monia ja sai aikaan sen, ylipapit ja fariseukset päättivät tappaa Jeesuksen.
Evankeliumeissa on kaksi kohtaa, joissa mainitaan Jeesukseen itkeneen. Toinen näistä on siis päivän evankeliumissa. Toisessa kohdassa Jeesus puhkeaa itkuun Jerusalemin tähden, kun hän lähestyy kaupunkia viimeisen kerran. Jeesus valittaa Jerusalemin katumattomuutta ja sanoo: “Kun sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty.” (Luuk. 19: 41,42)
Joutuuko Jeesus Itkemään meidänkin takiamme siksi, että me emme kuuntele häntä?
Mutta miksi me emme kuuntelisi? Miksi me emme kuuntelisi Häntä, joka on kaikkivaltias Jumala, mutta joka silti haluaa olla meidänkin ystävämme? Häntä, joka on käsittämättömän paljon rakastanut meitä ja kuollut meidän puolestamme. Häntä, joka itkee ja iloitsee kanssamme. Häntä, joka ei koskaan hylkää meitä.
Miksi me emme kuuntelisi Jeesusta, joka puhuu meille hyviä, lohdullisia ja kannustavia sanoja? Ikuisen elämän sanoja, armon ja anteeksiantamuksen sanoja ja sanoja, jotka rohkaisevat meitä elämään ajallista elämää turvallisin mielin.