16. sunnuntai helluntaista, Matt. 6: 19-24, Martti Vaahtoranta

1.
Silloin, kun me Metusalemit olimme nuoria, uskottiin sellaiseen opinkappaleeseen, jonka mukaan ”asunnon arvo säilyy”. Elettiin aikaa ennen 1990-luvun lamaa. Ei tunnettu tilannetta, jossa kodin arvo laskisi. Kyse oli vain siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti se nousisi.
Tämä oppi osoittautui vääräksi. Sen kokivat katkerasti ne, jotka joutuivat laman tultua ja pyyhkäistyä yli maan syystä tai toisesta myymään menneiden kulutusjuhlien aikana ostamansa kodin. Takkiin saattoi tulla satakin tuhatta silloista markkaa. Jäljelle jäi iso velka. Sitä ei lama syönyt. Lamalle kelpasivat vain asunnot ja työpaikat.
Ja minkä lama säästi, sen home vei – tai ainakin uhkasi viedä. Kuinka moni onkaan homeen tähden joutunut ottamaan velkaa tai pahimmillaan purkamaan kotinsa, joka oli rakennettu suurella innolla, mutta vähällä taidolla! Jos rikolliskopla ei murtautunutkaan sisälle ja vienyt kaikkea, minkä voi jossakin myydä, jos vintillä ei ollutkaan arvokkaita villavaatteita, jotka löytyivät täynnä koin syömiä reikiä, itse talo oli homeessa.
Eikä vain tieto, vaan pelkkä pelko siitä, että uusi talo olisi homeen vallassa tai salassa laho, riittää viemään elämästä ilon. Kuinka moni velkainen kodinostaja kulkeekaan sisällä ja ulkona talonsa ympärillä nuuhkien ja turhaan koettaen välttää kysymystä: ”Onko meilläkin kosteusvaurio ja hometta talossa? Ja mitä sitten, jos on?”
2.
”Älkäät tavaraa kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat”, sanoo Jeesus. Virkkeen toinen ja kolmas lause ilmaisevat yksinkertaisen tosiasian. Ensimmäinen on vakava kehotus.
Kaikkea sitä, mitä olemme saaneet tai onnistuneet haalimaan, eivät tosin koi syö, ruoste raiskaa eivätkä varkaat varasta. Silti sellaiset mainoslauseet, joiden mukaan ”meidän salkussamme sijoituksesi ovat varmassa turvassa ja tuottavat tasaisesti”, ovat valetta. Lopulta mikään muu ei ole varmaa kuin kuolema.
Ja viimeistään sitten, kun makaamme kylminä arkussa, meillä ei ole muuta yllämme kuin taskuton paita eikä mitään jäljellä siitä, mitä niin suurella hartaudella täällä kokosimme. Se joutuu kokonaisuudessaan muille. Meille se ei anna takaisin nuoruuden iloja, ei keski-iän vaurautta eikä vanhuuden turvaa, kun alastomina seisomme Tuomarin edessä ja Hän kysyy meiltä, mitä teimme lahjoilla, jotka Hän meille antoi.
Mitään taloistamme, autoistamme, veneistämme, huviloistamme, peritystä metsästä, hankituista osakkeista tai kootuista pankkitalletuksista ei ole mukanamme siellä. Ei siellä ole myöskään mittavaa kirjastoamme, ei seinillä riippuvia diplomeja, ei valokuvia lukuisilta ulkomaanmatkoiltamme. Siellä ovat vain Tuomari ja ne ihmiset, joiden kanssa jaoimme tämän lyhyen elämämme.
He ovat ainoa asia, jonka otamme täältä ikuisuusmatkallemme mukaan. Mitähän he siis mahtavatkaan sanoa meistä, kun taakse jäivät talot, autot, paatit ja vaatteet ja tietenkin raha, kun yhdessä seisomme Tuomarin edessä?
3.
Tässä vaiheessa on kuitenkin aika viheltää peli hetkeksi poikki ja ottaa ”löysät pois”. En tarkoita, että se, mitä juuri sanoin, olisi ollut ”löysää puhetta”. (Tosin meillä papeilla on paha tapa omasta, turvatusta tilanteestamme käsin moittia muita ihmisiä Mammonan palveluksesta, ahneudesta ja saituudesta. Ja ehkä muistamme joskus mainita myös ahneuden kaksoissisaren, kateuden, ja sen serkkupojan, pelon.) Minä kyllä puhuin omastakin kokemuksestani.
En siis ota takaisin sitä, minkä edellä sanoin, mutta täydennän sitä katsoen asiaa toisesta, vähän maallisemmasta vinkkelistä, joka sekin on näkökulma elämäämme Jumalan maailmassa. Teen sen muutaman väittämän muodossa niitä sen enempää kommentoimatta. Pidän niitä tosina ja pelkästään Jumalan ajallisen luomistyön kannalta itse itsensä selittävinä.
4.
Totean, että ”tarvitsemme asunnon, ruokaa ja vaatteita”. Niinhän Jeesuskin sanoo pian päivän evankeliumin jälkeen Vuorisaarnassaan: ”Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan.” (Matt. 6:32)
Me tarvitsemme taloudellista turvaa pääoman, säännöllisten tulojen tai – niiden puutteessa – sosiaaliturvan muodossa. Tarvitsemme työtä, josta voi saada palkkaa tai jolla voi muuten elättää itsensä ja perheensä. Ja kun emme enää jaksa tehdä töitä, tarvitsemme eläkkeen. Sillä niin kauan kuin täällä maan päällä elämme, tarvitsemme ainakin vaatteita ja ruokaa ja katon päämme päälle.
Selvää on myös, että tehdyn työn ja siitä saadun palkan pitää olla jossakin järjellisessä suhteessa toisiinsa. Sama koskee yritystoimintaa. Totta kai sen on tuotettava voittoa, ihan niin kuin ahkeran ja taitavan työnteon pitää olla taloudellisesti kannattavampaa kuin tohelon laiskottelun.
Eikä siinäkään ole mitään itsessään väärää, että pyrkii toimimaan niin, ettei tarvitse vanhana elää kurjuudessa eikä ennenaikaisesti toisten varassa. Ja ilman muuta on hyvä asia, jos talo on kunnolla tehty ja terve ja autokin kestävää sorttia. Eikä sekään ole pahitteeksi, jos näiden välttämättömyyksien lisäksi maallista hyvää on siunaantunut sen verran, että voi joskus myös levätä ja kiittäen iloita Jumalan lahjoista.
5.
Eli olkaamme rehellisiä: emme me kristitytkään pelkällä hengityksellämme elä. Olemme lihaa, luuta ja verta, ja joka päivä meidän on syötävä. Sen tähden on turha yrittää edes kerran viikossa parin tunnin ajan täällä kirkossa kohota kaikkien maallisten tarpeiden yläpuolelle.
Eihän Jumalakaan sitä meiltä odota. Tuskin Hän muuten olisi järjestänyt niin, että saamme Hänen kaikkein kalleimmat lahjansa aterian muodossa omaksemme. Me saamme suullamme syödä ja juoda Herramme ruumiin ja veren, ja Sanankin me kuulemme ihmisäänenä korvissamme. Me omistamme ne uskolla tai torjumme ne epäuskolla, mutta se tapa, jolla Jumala ne meille välittää, on syvästi ruumiillinen.
Kysymys on jostakin muusta. Kysymys on siitä, missä meidän sydämemme on silloin, kun saamme nämä lahjat ja ennen kaikkea silloin, kun emme istu hartaina kirkossa, vaan olemme lähteneet jatkamaan pyhän viettoa ja siitä sitten arkeen. Missä on pastorin sydän maanantaina kello kymmenen, missä sinun sydämesi kello yhdeksältä tiistaiehtoona? Tai ehkä pitäisi kysyä, missä on pastorin sydän myöhään tiistaina ja sinun maanantaina, koska pastori on maanantaiaamuna todennäköisesti aloittamassa seuraavan sunnuntain saarnaa, mutta tiistaiehtoolla hän istuu katsomassa Saksan television uutisia ja jotakin, mitä sieltä sen jälkeen tulee.
Missä on pastorin sydän silloin, ja missä sinun, maanantaiaamuna tai vaikkapa perjantaiehtoopäivällä? Missä on pastorin sydän, kun loma alkaa ja paatin fööri osoittaa kohti saaristoa? Missä on sinun sydämesi, kun vapaapäiväsi alkaa ja vihdoin pääset nostamaan jalat pöydälle tai kun loputtomat vapaapäiväsi vaihtuivat mukavaan visiittiin ystävien luona tai kun sinun luoksesi tullaan käymään, ja kaffeenkeitin prötisee köökissä ja pullan tuoksu täyttää huoneen ja olohuoneen pöydän ääressä vaihdetaan kuulumisia?
Mutta myös toisinpäin voisin kysyä: missä on pastorin sydän silloin, kun hän laskee mahdollisesti tulevaa olematonta eläkettään? Missä on sinun sydämesi silloin, kun YT-neuvottelut uhkaavat, kun eläke ei tahdo riittää edes välttämättömiin asioihin, kun lapsiperheen vähät tulot hupenevat käsiin, kun lomailusta voi vain haaveilla, kun auto hajoaa ja talo lahoaa ja kun sairaus käy kimppuun ja kun uutisissakin kerrotaan vain surullisista asioista ja siitä, kuinka valtiollakaan ei kohta ole muuta kuin velkaa? Ja lopulta voisimme kysyä, missä on pastorin sydän ja missä sinun sydämesi, kun kuolema kolkuttaa ovelle?
6.
Tästä on kysymys. On kysymys ensinnäkin siitä, kuinka ja millä mielellä otamme vastaan Jumalan hyvät lahjat. Ovatko lahjat niin tärkeitä, että kun loma alkaa tai uusi auto taittaa hyristen taivalta, lahjan Antaja unohtuu tyystin?
Toiseksi on kysymys siitä, mitä teemme silloin, kun meitä huijataan autokaupassa, kun loma katkeaa sairastumiseen, kun työpaikka menee alta tai säästöt hupenevat homeremonttiin, aiheessa pysyäksemme? Muistammeko silloin Jumalaa? Vai ovatko jälleen lahjat suurempia kuin niiden Antaja? Kumpaan turvaudumme hädän hetkellä, siihen, mihin emme voi turvautua, kun sitä ei enää ole – vai Jumalaan?
Sillä ihmisen jumala on se, mihin hän panee toivonsa ja mihin hän turvautuu, kuten Martti Luther sanoo. En ehkä sanoisi ihan niin kuin hengellisessä lehdessä kirjoitettiin, että meidän ”jumalamme” on se, mitä ensimmäiseksi ajattelemme, kun tulee toimeton, hiljainen hetki, mutta voi se sekin olla. Haaveilemmeko silloin mieluummin lottovoitosta kuin puhumme sydämessämme hiljaa Jumalalle?
7.
Mutta otetaan taas löysät pois. Eli kyllä me saamme haaveilla. Kyllä me saamme olla korviamme myöten rakastuneita tai järjettömän innostuneita niistä tehtävistä ja maallisista asioista, joiden parissa toimimme. Ja kyllä meillä on myös lupa olla hädissämme ja ahdistuneita, kun siihen on syytä.
Siitä ei ole kysymys, vaan siitä, olemmeko tätä kaikkea Herrassa, uskon yhteydessä Häneen vai ilman Häntä. Onko kaikkien hankkeittemme ja hankintojemme itsestään selvä taustaoletus ”jos Herra suo”? Teemmekö työmme alituisesti rukoillen ja toimitammeko kaiken muunkin maanantaiaamuna kello kymmenen, tiistaiehtoona yhdeksältä ja lauantain vastaisena yönä kello kaksi Herramme kasvojen edessä?
Ja kun hädän päivä koittaa, näemmekö lohtuna sen, että meiltä ei koskaan voi viedä pois enempää kuin henkemme? Eihän edes se ole kovin paljon, kun tiedämme, että ”paras on aina edessäpäin”. Sillä uskossa elänyt ja uskossa kuollut saa Jeesuksen tähden syntinsä anteeksi ja perillä osakseen kukkuramitoin ja yli senkin ilon ja onnen, josta täällä ei uskaltanut edes haaveilla. Hän saa sen Herran kädestä, sen Herran, joka täällä antoi suuret maalliset lahjansa tai sitten salli onnettomuuden osaksemme vain ollakseen meitä silloin vieläkin lähempänä kuin ilon ja onnen hetkinä.
8.
Tästä on kysymys: me joko palvomme Mammonaa ja unohdamme Jumalan tai palvomme Jumalaa ja käytämme iloiten Hänen ajallisia lahjojaan siihen tarkoitukseen, jonka Jumala on niille antanut. Me joko käytämme niitä oikein Hänen lahjoinaan ja lahjan Antajan tahdon ja olemuksen mukaisesti niitä runsaasti ja nurkumatta eteenpäin jakaen. (Sillä tavoin osallistumme Jumalan anteliaaseen rakkauteen niin lähipiirissämme kuin koko maailmassakin.) Tai sitten me riippumme kynsin ja hampain Mammonassa kiinni, etsimme siitä iloamme ja kaikkea hyvää ilman uskoa Jumalaan, lahjojen Antajaan. Hamuamme kaikkea koko ajan lisää emmekä suostu antamaan siitä mitään pois, koska pelkäämme, että jos vaikka vain ihan vähän luovumme jostakin sellaisesta, mitä luulemme omaksemme, olemme itse kohta puilla paljailla ja pinkan pohjimmaisia.
Kyse on siitä palvommeko Jumalaa ja etsimme Häneltä kaikkea hyvää samalla Hänen lahjoistaan kiittäen ja iloiten ja sellaisina niitä oikein käyttäen, vai palvommeko itse lahjoja etsien niistä kaikkea hyvää. Rakastammeko Jumalaa ja käytämme Hänen lahjojaan, vai käytämmekö Jumalaa välikappaleena oman hyvinvointimme pönkittämisessä, mutta rakastamme Mammonaa, joka on meidän varsinainen jumalamme?
9.
Mammona kuitenkin syö lapsensa. Meidän käy huonosti, jos teemme rahasta ja tavarasta itsellemme epäjumalan. Emme itse hyödy siitä kuin pienen hetken ajaksi, ja toiset eivät hyödy siitä lainkaan. Viimeisellä tuomiolla me sitten hukumme yhdessä rahojemme ja omaisuutemme kanssa.
Kansakoulussa luettiin tai kuultiin aamuhartaudessa opettavainen kertomus laivaonnettomuudesta. Kertomuksen mukaan vedestä yritettiin pelastaa miestä, joka roikkui toisella kädellään pelastusrenkaasta, mutta piti toisella kiinni jostakin muusta. Se oli laukku, joka oli täynnä rahaa.
”Päästä se irti ja ota kummallakin kädelläsi kiinni pelastusrenkaasta”, miehelle huudettiin. Hyisessä vedessä hengestään taisteleva mies ei kuitenkaan pystynyt luopumaan rahoistaan. Niin hänen otteensa pelastusrenkaasta kirposi, ja hän hukkui rahoineen. Niistä ei ollut koskaan enää hänelle eikä kenellekään muullekaan mitään hyötyä.
Juuri näin käy meillekin, jos riipumme vain toisella kädellämme meidän elämämme Pelastusrenkaassa, Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen sanassaan. Niin käy meille, jos olemme kristittyjä vain sunnuntaiaamuisin kirkossa, mutta arjen touhuissa unohdamme Herran ulvoen ja saalistaen susina susien joukossa.
10.
Irrotetaan siis rauhassa ja pelkäämättä käsi kapsäkistä, joka on täynnä kultaharkkoja. Se vie meidät syvyyksiin ja vielä monta kanssamme, jos emme anna Jumalan Jeesuksessa tarttua lujin, lämpimin käsin meitä kumpaankin käteen ja vetää meidät maailman jäätävästä merestä kuiville Hänen laivaansa, pyhään seurakuntaan.
Siellä näemme ihmeen: se, mistä luovuimme, on siellä. Siellä on kuin onkin meille luvattu jokapäiväinen leipä, ruoka ja vaatteet, jopa niin runsaasti, että meillä riittää siitä jaettavaa myös muille, osattomille, vainotuille, nälkäisille, kiusatuille, väsyneille, sairaille. Ei se meiltä silti lopu. Ja jos se loppuukin, Herra Jeesus antaa meille loputtoman aarteen – iankaikkisen elämän monen, monen ystävän seurassa, niiden, joiden kanssa jaettiin elämän iloja ja suruja ja myös sitä maallista siunausta, jota tässä elämässä saimme Jumalalta.
11.
Jeesus jatkaa päivän evankeliumin jälkeen samassa Matteuksen evankeliumin luvussa näin:
Sentähden sanon minä teille: älkäät murehtiko henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä ruumiinne tähden, millä te teitänne verhootte. Eikö henki enempi ole kuin ruoka ja ruumis parempi kuin vaate? Katsokaat taivaan lintuja: ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoa riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enempi ole kuin he? Mutta kuka teistä voi surullansa lisätä yhden kyynärän pituudellensa? Ja mitä te surette vaatteista? Katsokaat kukkasia kedolla, kuinka he kasvavat: ei he työtä tee eikä kehrää. Kuitenkin sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä. Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljoa enemmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset? Älkäät siis surulliset olko, sanoen, ”mitä me syömme, taikka mitä me juomme eli millä me meitämme verhoomme?” Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät. Sillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja niin kaikki nämät teille annetaan. Älkäät sentähden sureko huomisesta päivästä; sillä huomisella päivällä on suru itsestänsä. Tyytykään kukin päivä surullensa. (Matt. 6: 25-34)
Amen.