Sanotaan, että meidän aikamme henkinen ilmapiiri on infantilisoitunut eli muuttunut aikuisuuspakoiseksi ja kepeän kaupallisen viihteen läpäisemäksi. Henkistä ponnistelua, pitkäjänteisyyttä ja vaivannäköä ei arvosteta samaan tapaan kuin ennen. Tärkeää on vain hetkellinen tyydytys ja yhä voimakkaammat elämykset, hauskanpito. Toisaalta rinnakkaisena ilmiönä on työelämän vaatimusten kasvaminen ja ihmisen puristaminen ansionhankinnassa niin tyhjiin, ettei jaksa paljon keskittyä ja vaivata päätään töistä kotiin päästyään. Väsymys ja ajanvietteen suurkuluttaminen yhdessä näivettävät ennen pitkää kykyä olla luova edes työelämässä.
Yhtenä oireena kaupallis-teknisen tehokkuuden onttoudesta on pidetty sitä, että tarvitaan erityisiä sisällöntuottajia, kun sisältö tahtoo muuten näköjään puuttua. Ei auta, jos on komeat vehkeet, mutta niille ei keksitä mielekästä käyttöä tai ihmisestä tulee vain ikään kuin koneen jatke. Pitää olla arvoja ja päämääriä, joiden mukaan voimavaroja suunnataan, jotta kasvava tehokkuus voitaisiin ohjata niin, että ihmiset ja eläimet, koko luomakunta siitä hyötyisi. Tarvitaan merkityksiä ja näköalaa siitä, että elämällä on pohja ja kestävät tavoitteet, jotka eivät tyhjene vain siihen, mitä näemme silmillämme ja kuulemme korvillamme.
Jeesus sanoo päivän evankeliumissa: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” Ylistääkö Jeesus siis sitä, että ollaan henkisesti laiskoja ja suljetaan silmät pahalta maailmalta ja keskitytään vain omaan hetkelliseen nautintoon? Voinemme olla yhtä mieltä siitä, että näin ei varmastikaan ole. Joskus kyllä esitetään, että esimerkiksi kaikkinainen oppineisuus ja teologia on vain pahasta ja turmelee yksinkertaisen lapsenuskon. Jos katsotaan kuitenkin historiaa, ei meillä olisi Raamattua, ei uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen Kristukseen syntiemme sovittajana ja Pyhään Henkeen Herrana ja eläväksitekijänä, jos Luojan antaman järjen käyttö oltaisiin kokonaan hylätty.
Kyse on oman rajallisuuden näkemisestä sen uskon valossa, joka meillä on Raamatun ja kirkon tunnustuksen, uskonymmärryksen pohjalta muodostunut Jumalan ilmoituksesta. Luterilaisen käsityksen mukaan Jumala on kirjoittanut jo jokaisen ihmisen sydämeen tajun oikeasta ja väärästä, vaikka tämä taju onkin synnin tähden hämärtynyt. Ihminen aavistelee myös, että on olemassa korkeampia voimia kuin hän itse. Tämä ei kuitenkaan yksin vielä riitä. Tarvitaan lisävaloa.
Joskus taju oman viisauden ja oppineisuuden rajoittuneisuudesta on sen verran puutteellinen, että ihmisestä itsestään ja oman järjen valosta tulee kaiken mitta. Näinhän on päässyt laajalti käymään meillä länsimaissa etenkin 1700-luvulta lähtien. Järki ja ihmisen oma kokemus ovat radikaalilla tavalla irrottautuneet Jumala-uskosta oman itsensä ylimmiksi mittapuiksi. Tosin nyttemmin ollaan laajemmalti havahduttu siihen, että pelkän järjen korostaminen vie umpikujaan ja näkemys ihmisestä ja maailmasta yleensä on muuttunut kokonaisvaltaisemmaksi kuin vielä jokin aika sitten.
Viisaus ja oppineisuus ovat myös kristinuskon näkökulmasta hyväksi, jos nähdään ihmisten mahdollisuuksien suhteellisuus. Sanotaan usein, että aito tiedemies tulee sitä nöyremmäksi, mitä pitemmälle hän tutkimuksissaan edistyy. Aina näet tulee vastaan yhä uusia ja suurempia, monimutkaisempia ongelmia, kun tiedon valtatiellä edistytään. Toisaalta on myös niitä tutkijoita, joilla on uskonnollisen vakaumuksen tyyppinen usko siihen, että kyllä tiede vielä ratkaisee lähes ongelman kuin ongelman, kunhan se vain ehtii riittävän pitkälle. Tällöin omasta viisaudesta ja oppineisuudesta tulee helposti uskon este.
Kristinuskon omin sanoma, erityinen ilmoitus, jota ei mistään muualta löydä, on sanoma Jumalan armosta Kristuksessa. Lapsenmielisyyden ydin onkin nöyrtymisessä armon vastaanottajan paikalle. Kirkkoisä Augustinus, jota sanotaan ainoaksi todelliseksi neroksi kirkkoisien joukossa ja joka on ei ole vaikuttanut vain teologian ja kirkon piirissä vaan toiminut pioneerina myös monilla hengenviljelyn aloilla, kuten filosofiassa, psykologiassa sekä historia- ja yhteiskuntatieteissä, hän kirjoitti: ”Olen lukenut Platonin ja Ciceron lausumia, jotka ovat hyvin viisaita ja sangen kauniita, mutta en ole koskaan lukenut heidän kirjoistaan tätä: ’Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut’.” Augustinuksen persoonassa henkilöityy syvällisyyteen ja oppineisuuteen yhdistynyt lapsenmielisyys Jumalan Pojan Ihmiseksitulon, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen ihmeen edessä. Häneen palautuu alunperin ajatus ymmärrystä etsivästä uskosta. Tunnettu on myös kirkkoisän lause: ”sinä loit meidät yhteyteesi, ja meidän sydämemme on rauhaton, kunnes se löytää rauhan sinussa.”
Kirkkoisän ajatus sanotaan tutussa virressä näin: ”En lepoa mä löytänyt, en muusta mistään tyyntynyt, ennen kuin löysin aartehen, ystävän, Herran Jeesuksen.” Lapsenmielisyys on sen näkemistä, että olemme tyhjin käsin, syntiemme taakan kantamiseen voimattomina suuren Armahtajan edessä. Hän on suuressa rakkaudessaan tehnyt meistä jälleen lapsiaan kasteen ja uskon kautta Kristukseen. Tämän armon myötä eli sitä kautta, että Jumala sovitti meidät itsensä kanssa Pojassaan, hänen luomistarkoituksensa saa meissä täyttymyksensä uskossa tapahtuvan Kristukseen yhdistymisen kautta. Olemme hänen yhteyteensä tarkoitettuja. Poika on meille ilmoittanut Isän olemuksen sanoessaan: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”
Työ ja vaiva kuuluvat ihmisen elämään, mutta ne eivät itsessään ole sen perimmäinen tarkoitus. Työn tarkoitus on elannon hankkiminen itselle ja mahdolliselle perheelle sekä tarvittavien palvelujen ja tavaroiden tuottaminen, omilla työskentelyedellytyksillä, yhteisön elämän ylläpitämiseksi siten, että mahdollisimman monelle taataan ihmisarvoisen elämän perusedellytykset. Jos taas työ valjastetaan etupäässä sellaisen rikkauden hankkimiseen, joka ei palvele yhteisön elämää, ja jossa työntekijät voidaan irtisanoa, vaikka he hoitaisivat tehtävänsä hyvin ja voittoakin tulisi toiminnasta kohtuullisesti, herää jo kysymysmerkkejä toiminnan moraalisuudesta. Syyttä suotta ei ole nostatettu keskustelua työelämän huononemisesta ja heilurin heilahtamisesta jo sellaiseen ääriasentoon, että kohta pitää tulla korjausliikkeen.
Kaikki julkisuudessa esitetyt väitteet eivät varmastikaan ole täysin paikkansapitäviä, mutta ei savua ilman tulta. Onkin hyvä nähdä, että kirkon sanoma, evankeliumi armosta ja levosta Kristuksessa koskettaa myös arkista elämää – se on myös vastakulttuurista. Ei juutalais-kristillinen perinteemme syyttä suotta ole koettanut pitäytyä kolmanteen käskyyn: Muista pyhittää lepopäivä. Fyysinen lepo ja virkistyminen ystävien ja harrastusten parissa on tuiki tarpeellista ja Luojan hyvää lahjaa. Silti elämän perimmäinen pohja ja kestävä suunta elämän taipaleella löytyy vain Vapahtajan jalkojen juuresta. Hän lahjoittaa meille itsensä ja kaikki pelastuksen hyvyydet tänäänkin sanassaan. Kaikille katuville hän pitää oven auki ja kutsuu ehtoollispöytään, jossa kohtaamme koko olemuksellamme Herramme ja Vapahtajamme.