1.
Jeesuksen kuulijat tiesivät, mikä on ies. Enkä nyt tarkoita sitä värkkiä, jolla meilläkin päin ennen härjät valjastettiin peltotöihin tai kärryjä vetämään. Luulen tosin, ettei meistä täällä olevista enää kukaan muista aikaa, jolloin jokainen ymmärsi, mitä tarkoittaa sananlasku joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Härkien jälkeen hevosetkin ovat hävinneet peltotöistä ja siirtyneet muihin tehtäviin.
Kun Jeesus puhui omasta, soveliaasta ikeestään, Hänen kuulijansa ajattelivat jotakin muuta kuin vetojuhtia Ainakin ne heistä, jotka tunsivat Raamattunsa ja oman kansansa historian, palasivat mielessään muinaisten kuninkaitten aikaan.
Omasta kokemuksestaan he tunsivat tosin raskaana myös roomalaisten, vieraan vallan ikeen, joka heille oli sälytetty kannettavaksi. Mutta painava ja kova se oli ollut myös silloin satoja vuosia sitten, kun Israel oli vielä itsenäinen ja jakamaton ja kuningas Daavidin suku hallitsi maata. Näin kerrotaan ensimmäisessä Kuningasten kirjassa Rehabeamista, kuningas Salomon pojasta ja Daavidin pojanpojasta:
Ja Rehabeam meni Sikemiin, sillä koko Israel oli silloin tullut Sikemiin, tekemään häntä kuninkaaksi. Ja Jerobeam Nebatin poika kuuli sen ollessansa Egyptissä, johon hän kuningas Salomon edestä paennut oli: (ja Jerobeam viipyi Egyptissä.) Ja he olivat lähettäneet häntä kutsumaan; ja Jerobeam tuli ja koko Israelin joukko, ja he puhuivat Rehabeamille ja sanoivat: Sinun isäs on meidän ikeemme raskauttanut: niin huojenna nyt sinä isäs kova palvelus ja raskas ijes, jonka hän meidän päällemme pannut on, niin me palvelemme sinua. Niin kuningas Rehabeam piti neuvoa vanhempain kanssa, jotka hänen isänsä Salomon edessä seisoivat, kuin hän vielä eli, ja sanoi: kuinka te neuvotte vastaamaan tätä kansaa? He puhuivat hänelle sanoen: jos sinä palvelet tänäpänä tätä kansaa ja noudat heidän mielensä, ja vastaat heitä ja annat heille hyviä sanoja; niin he ovat sinun palvelias kaiken sinun elinaikas. Mutta hän hylkäsi vanhimpain neuvon, jonka he hänelle antaneet olivat, ja piti neuvoa nuorukaisten kanssa, jotka hänen kanssansa kasvaneet olivat ja hänen edessänsä seisoivat. Ja hän sanoi niille: mitä te neuvotte vastaamaan tätä kansaa, joka minulle on puhunut sanoen: Huojenna se ijes, jonka isäs meidän päällemme pannut on? Ja nuorukaiset, jotka hänen kanssansa kasvaneet olivat, puhuivat hänelle sanoen: näin pitää sinun sanoman kansalle, joka sinulle sanoo: sinun isäs on meidän ikeemme raskauttanut, huojenna se meiltä! sille pitää sinun sanoman: minun pienin sormeni on paksumpi kuin minun isäni kupeet. Minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut, mutta minä lisään vielä nyt teidän ikeesenne: minun isäni on kurittanut teitä ruoskilla, vaan minä kuritan teitä skorpioneilla. Niin Jerobeam ja kaikki kansa tuli Rehabeamin tykö kolmantena päivänä, niinkuin kuningas puhunut ja sanonut oli: tulkaat minun tyköni jälleen kolmantena päivänä. Ja kuningas vastasi kovin kansaa, ja hylkäsi sen neuvon, jonka vanhimmat olivat hänelle antaneet ja puhui heille niinkuin nuoret olivat neuvoneet, ja sanoi: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut, mutta minä lisään teidän ikeesenne vielä: minun isäni on teitä kurittanut ruoskilla, vaan minä kuritan teitä skorpioneilla. (1. Kun. 2: 1-4, 6-14)
Näin karusti Raamattu kuvaa, kuinka Daavid-kuninkaan pojanpoika ylpeään ja yltäkylläiseen elämään tottuneiden tovereidensa yllytyksestä unohti olevansa kansansa palvelija ja sen sijaan alisti sen palvelemaan itseään ankaran ikeen ja entistä raskaamman kuorman alla. Tosin siinä kansa myös sai sitä, mitä se oli tilannut. Se oli aikaisemmin vaatimalla vaatinut itselleen kuningasta samaan tapaan kuin se näki muillakin kansoilla olevan. Jumala kyllä myöntyi tähän pyyntöön, mutta varoitti etukäteen kansaa vakavista seurauksista, joita pyyntöön suostuminen toisi tullessaan.
Ja näin siis kävi. Jo ennestään niskaa ja hartioita kalvava ies muuttui sietämättömän kovaksi. Jo ennestään raskas kuorma oli nyt sietämättömän raskas kantaa.
2.
Päivän evankeliumin tapahtumahetkellä elettiin kuitenkin toista aikaa satoja vuosia Rehabeamin päivien jälkeen. Nyt kansaa rasitti roomalaisten ies. Enää muistoissa elettiin kunniakasta kuninkaitten aikaa. Ja sekin muistettiin, kuinka raskas oli silloinkin taakka, joka sälytettiin kansan harteille.
Ei kuitenkaan siinä kaikki. Vielä muutakin muistettiin: muistettiin lupaus tulevasta, uudesta daavidilaisesta kuninkaasta, Daavidin pojasta. Näin ennusti kantaisä Jaakob pojastaan Juudasta:
Ei valtikka oteta pois Juudalta, eikä Lain opettaja hänen jalvoistansa, siihenasti kuin Sankari tulee, ja hänessä kansat rippuvat kiinni. (1. Moos. 49: 10)
Mistä Sankarista tässä puhuttiin? Daavidistako? – Daavid oli tosin Juudan sukua ja Israelin kuningas. Hän kuitenkin kuoli ja haudattiin, ja niin kuolivat myös Salomo ja Rehabeam ja sitten kaikki ne kuninkaat, jotka polveutuivat Daavidista ja jotka johtivat hajotetun Israelin maan eteläistä, Juudan kuningaskuntaa sen lopulliseen kukistumiseen asti.
Joitakin näistä kuninkaista ylistettiin heidän uskonsa tähden, toisia taas moitittiin heidän epäuskostaan mutta kaikki he lopulta kuolivat, ja lopulta koko se kuningaskunta, jota he olivat hallinneet. Maa valloitettiin, ja Jerusalem sen mukana. Suuri osa kansasta vietiin pakkosiirtolaisuuteen, ja Jerusalemin temppeli jäi autioksi.
3.
Näiden pakkosiirtolaisten joukossa oli muuan Hesekiel, joka oli toiminut pappina Jerusalemin temppelissä. Hän oli näkijä ja profeetta. Näin hän kirjoittaa profeettakirjassaan:
Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä tahdon itse pitää murheen lampaistani, ja tahdon heitä etsiä. Niinkuin paimen etsii lampaitansa, kuin he laumastansa eksyneet ovat, niin tahdon minä myös minun lampaitani etsiä; ja tahdon heitä kaikista paikoista pelastaa, joihin he hajoitetut ovat, siihen aikaan kuin sumu ja pimiä oli. Ja tahdon heitä kaikista kansoista viedä ulos, ja kaikista maakunnista koota, ja heitä omalle maallensa viedä; ja kaita heitä Israelin vuorilla, ojain tykönä kaikissa suloisissa paikoissa, ja heitä parhaalle laitumelle viedä, ja heidän majansa pitää korkeilla Israelin vuorilla seisoman; siinä heidän pitää levollisessa varjossa makaaman, ja heillä pitää oleman lihava laidun Israelin vuorilla. Minä tahdon itse minun lampaani ruokkia, ja minä tahdon heitä sioittaa, sanoo Herra, Herra. Kadonneet tahdon minä etsiä ja eksyneet tallelle tuottaa, haavoitetut sitoa, heikkoja vahvistaa; lihavia ja väkeviä tahdon minä hävittää, ja kaitsen heitä toimellisesti. (Hes. 34:11-16)
Ja näin Hesekiel jatkaa edelleen itsensä Jumalan sanoin:
Ja minä tahdon yhden ainokaisen paimenen herättää, joka heitä on ravitseva, palveliani Davidin: hän on heitä ravitseva ja on heidän paimenensa oleva.Ja minä Herra tahdon olla heidän Jumalansa, mutta minun palveliani David on heidän seassansa päämies oleva; minä Herra olen sen puhunut. (Hes. 34: 23-24)
Jeesuksen kuulijat tiesivät yhtä hyvin kuin Hesekiel, että kuningas Daavid oli aikoja sitten kuollut. Silti Jumalan lupaus oli voimassa. Jumala lupasi herättää kansalleen paimenen, joka hoitaisi laumaa eikä alistaisi eikä orjuuttaisi sitä. Jumala lupasi herättää kansalle Daavidin juurivesan, Herran voidellun Kuninkaan eli Messiaan.
Ja nyt tämä Jeesus, tämä Nasaretin opettaja, joka oli valinnut itselleen kaksitoista apostolia ja lähettänyt heidät saarnaamaan kotimaakuntansa Galilean kaupunkeihin; nyt tämä Jeesus, jonka opetusta ei otettu vastaan siellä, missä Hän ja Hänen opetuslapsensa kulkivat; nyt tämä Jeesus, joka ei silti kulkenut yksin eikä koskaan saarnannut tyhjille seinille, rantaniityille tai vuorenrinteille, vaan Häntä seurasivat ja kuuntelivat ne pienet ja köyhät ja vaivaiset ja nekin hyvinvoivat ja onnistuneet ihmiset, jotka tiesivät, kuinka ohut on ihmisen elämänlanka ja kuinka olematon hänen viisautensa; nyt tämä Nasaretin Jeesus, jota he niin paljon olivat kuulleet ja jolta he niin paljon olivat saaneet, alkoi puhua heille ikeen alle asettumisesta.
Heille, jotka liiankin hyvin tunsivat elämän ankaran ikeen niskassaan ja jotka muistivat myös Raamatun kertomukset muinaisten kuninkaitten kansan harteille laskemista taakoista; heille, jotka kärsivät myös roomalaisten vallasta, Jeesus puhui nyt omasta ikeestään. Merkillisellä tavalla Hänen puheensa ei kuitenkaan kuulostanut pahalta. Sillä Jeesus sanoi, että Hänen ikeensä olisi sovelias, ja Hänen kuormansa keviä.
4.
Vaivatuista sieluista sellainen puhe tuntui suloiselta kuulla. Ja vielä jotakin suurempaa ja suloisempaa kaikille maallisten, henkisten ja hengellisten taakkojen kantajille Jeesus sanoi ainakin minun mielestäni. Sillä jos en enää mitään muuta Raamatusta muistaisi, niin tämän kuitenkin tahtoisin muistavani, niin kuin se olisi hakattu meisselillä mieleni kivitauluun, tai paremminkin piirretty sydämeeni Jumalan rakkauden, Pyhän Hengen palavalla musteella: Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.
Kuka saattoi puhua näin? Sillä ilman iestä ja kuormaa ei kenkään voi kulkea. Lepo on meille luvattu vasta perillä. Matkalla kannetaan omia ja toisten kuormia ja sitä iestä, joka harteille lasketaan, emmekä yleensä saa valita sitä. Jokaisen on kannettava oma kuormansa.
Kuka siis voi luvata meille soveliaan ikeen ja keviän kuorman? Kuka voi puhua kuin kuningas, kuin Daavidin perillinen, mutta silti kokonaan toisella tavalla: Ottakaat minun ikeeni teidän päällenne, ja oppikaat minusta, että minä olen siviä ja nöyrä sydämestä: ja te löydätte levon teidän sieluillenne; sillä minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keviä.
5.
Menneen ajan kuninkaat olivat olleet sittenkin vain Jumalan vieraan työn tekijöitä. Jumala oli ennalta varoittanut kansaa heistä, eikä Jumala koskaan varoita turhaan. Kuninkaista tulikin lain ruoska Vanhan liiton pyhien selässä. Heidän ikeensä oli kova ja kuninkaiden antama kuorma raskaampi, kuin ihminen saattoi kantaa. Sen alla huohottaessaan ja ruoskaniskujen alle taipuessaan syntinen ei nähnyt Jumalan armokasvoja. Jumala oli kaukana ja jäi oudoksi.
Jumala ei kuitenkaan ollut kaukana, eivätkä kuninkaat olleet ainoastaan niitä, jotka antoivat alaisilleen alleen luhistavan kuorman ja niskan verille kuluttavan ikeen. Heihin liittyi myös Jumalan lupaus.
Se oli lupaus uudenlaisesta kuninkaasta, Herran voidellusta, Messiaasta. Tämä Kuningas ei särjettyä ruokoa musertaisi eikä suitsevaista kynttilän sydäntä sammuttaisi. Se oli lupaus Paimenesta, joka rakkaasti ja uhrautuen kaitsisi laumaansa. Se oli lupaus laumasta, jota jälleen, kaikkien kovien kuninkaiden jälkeen, Jumala itse kaitsisi.
Ja mitä nyt sanoikaan tämä Jeesus, tämä Nasaretin opettaja, jolle viisaat ja hyvät ihmiset naureskelivat ja johon niin moni oli jo ehtinyt suuttua, mutta jota maan hiljaiset ja köyhät, myös oppineet ja rikkaat hiljaiset ja köyhät, mielellään kuuntelivat?
Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämät viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille. Tosin Isä, sillä niin oli sinun hyvä tahtos. Kaikki ovat minulle annetut minun Isältäni, ja ei kenkään tunne Poikaa, mutta Isä; eikä Isää tunne yksikään, mutta Poika, ja kenelle ikänä Poika tahtoo sen ilmoittaa.
6.
Vahvat ja viisaat luulevat kestävänsä myös raskaan kuorman ja kovan ikeen, sen, jonka Jumala kuninkaitten valtana asetti muinaisen Israelin harteille ja jota mekin kannamme Hänen maallisen hallintonsa ja lakinsa alla. Vahvat ja viisaat luulevat kestävänsä sen hammasta purren, mutta silti väkinäisesti hymyillen. Pitää vain yrittää tosissaan! Pää pystyyn! Niin ajatellaan.
Maallisessa mielessä onkin hyvä, jos jaksamme pitää päämme pystyssä ja yritämme tosissamme selvitä elämän haasteista. On hyvä, jos edes pääpiirteissään noudatamme Jumalan rakkauden lakia. On hyvä, jos olemme niin rikkaita ja voimakkaita, ettei meitä tarvitse kantaa eikä auttaa, vaan me voimme kantaa ja auttaa toisiakin.
Mutta teemmekö niin? Jaksammeko itse? Autammeko toisia?
Entä kuinka käy, kun Jumala lopulta, aikamme päättyessä, kysyy, mitä ikeemme alla kannoimme, mitä kynnimme ja mitä kylvimme ja mitä satoa kylvömme tuotti? Mitä sanomme, kun meiltä, vahvoilta, kysytään, paimensimmeko vain itseämme ja täytimmekö vain omaa vatsaamme? Mitä vastaamme, kun meiltä kysytään, kenen kunniaa etsimme elämän iestä kantaessamme?
Heikot ja vaivaiset tietävät jo ennalta vastauksen. He ovat kaatuneet taakkansa alle jo nyt eivätkä vasta Viimeisellä tuomiolla näe, että inhimillinen voima ja hyvyys, moraali ja viisaus ovat oljen arvoisia Jumalan tulen kuluttaessa kaiken, mikä palaa. Heikot ja vaivaiset on Jumalan lain ruoska ja velvollisuuksien taakka kovan ikeen alla repinyt verille ja kaatanut maahan jo tässä elämässä. Heikot ja vaivaiset, työtä tekeväiset ja raskautetut, tietävät, ettei heistä ole lain kuormaa kantamaan.
Mutta heille, juuri heille Jeesus julisti ja julistaa nyt: Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa. Hän kutsuu meitä sinne, missä saamme jättää elämän ja pahan omantunnon raskaat taakat harteiltamme ja minne saamme riisua niskaamme kalvavan ankaran ikeen.
7.
Sillä Jeesus ilmoittaa meille itsessään Jumalan sellaisena, kuin Hän todella on. Jeesuksessa Jumala riisuu kasvoiltaan sen naamarin, jonka taakse syntiinlankeemus kätki meiltä Hänen armokasvonsa ja joka lain hirmuisena taakkana peljättää meitä ja kaataa meitä maahan kuin viikate heinää.
Jeesus sanoo kutsuessaan meitä luokseen: Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämät viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille. Tosin Isä, sillä niin oli sinun hyvä tahtos. Kaikki ovat minulle annetut minun Isältäni, ja ei kenkään tunne Poikaa, mutta Isä; eikä Isää tunne yksikään, mutta Poika, ja kenelle ikänä Poika tahtoo sen ilmoittaa.
Jumalan ainoa Poika, se uusi daavidilainen Kuningas, jonka Jumala profeettojen kautta lupasi, on hyvä Paimen, joka ei riistä eikä ruoski laumaa, vaan suostuu itse riistettäväksi ja ruoskittavaksi sen puolesta. Sen tähden Hän voi antaa ruoskituille ja riistetyille heidän syntinsä anteeksi ja olla heille ovi Isän valtakuntaan ja Jumalan armokasvojen paisteeseen.
8.
Se ovi on meillekin auki. Se on meille, nälkäisille, katettu ateria, jolla Herra Jeesus on itse sekä isäntä että ruoka, sekä juomanlaskija että juoma. Sillä Jeesus itse on se salattu Viisaus, josta Sananlaskujen kirjassa kerrotaan ja ennustetaan:
Viisaus rakensi huoneensa, ja vuoli siihen seitsemän patsasta, ja teurasti teuraansa, sekoitti viinansa ja valmisti pöytänsä, ja lähetti piikansa, korkeista kaupungin saleista kutsumaan: Joka tyhmä on, hän tulkaan tänne; ja hulluille sanoi hän: Tulkaat ja syökäät minun leivästäni, ja juokaat viinaa, jonka minä sekoitin (Sananl. 9: 1-5)
Jeesus, Nasaretin Opettaja, ilmoittaa tämän päivän evankeliumissa itsensä Jumalan Poikana, Viisautena, jota ei ole luotu, vaan joka on ollut aina. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa ja totuutta, kirjoittaa pyhä Johannes evankeliuminsa alussa. Jumalan ikuinen Sana ja neitsyt Marian Poika, Jeesus Kristus, ilmoittaa itsensä ainoana Tienä armollisen Jumalan luo ja taivaallisen Isän syliin. Ja juuri nyt Hän kutsuu meitä niihin pitoihin, joista Jesaja profeettakirjassaan ennustaa:
Ja Herra Zebaot tekee kaikille kansoille tällä vuorella lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta. Ja tällä vuorella on hän kääriliinan paneva pois, jolla kaikki ihmiset käärityt ovat, ja peittovaatteen, jolla kaikki pakanat peitetyt ovat. Sillä kuolema pitää nieltämän ijankaikkisesti, ja Herra, Herra on kyyneleet pyyhkivä pois jokaisen kasvoista ja on ottava kansansa häväistykset pois kaikissa maakunnissa; sillä Herra on sen sanonut. Silloin sanotaan: katso, tämä on meidän Jumalamme jota me odotamme, ja hän auttaa meitä; tämä on Herra, häntä me odotamme, iloitaksemme ja riemuitaksemme hänen autuudessansa. (Jes. 25:6-9)
Jeesuksen kutsu koskee myös meitä, pakanoita. Hän kutsuu meitä Jumalan kansan jäsenyyteen, niin kuin Hän on meidät siihen jo Pyhässä Kasteessa liittänyt. Tänään Hän kutsuu meitä omaan pitopöytäänsä, omalle Ehtoolliselleen, osallisiksi jo tässä ajassa siitä lopullisesta pelastuksesta, jolloin lain peite vihdoin otetaan kokonaan pois, emmekä enää vaella uskossa, vaan vietämme ilojuhlaa näkemisessä. Herra kutsuu kaikkia köyhiä ja nälkäisiä ja oman syntinsä tuntevia ja tunnustavia heikkoja lampaitaan pitopöytään, josta ei mitään puutu. Hän on itse ruoka ja juoma sillä anteeksiantamuksen aterialla, jolla synnin taakka otetaan pois ja harteillemme asetetaan sovelias ies ja keviä kuorma. Jeesus kantaa sitä itse kanssamme, kun Hän lähettää meidät opetuslapsinaan viemään sanomaa Hänestä, hiljaisesta ja nöyrästä Jumalan Pojasta, kaikkien niiden työtätekevien ja raskautettujen luo, jotka eivät vielä tunne Poikaa eivätkä Hänen kauttaan Isää, jonka lapsia me armosta saamme olla. Hänen hyvään, armolliseen tahtoonsa me Kristuksen soveliaana ikeenä tahdomme elämässämme asettua ja opetella sitä rakkaudessa kantamaan yhdessä Hänen kanssaan, joka kantaa sitä. Amen.