Edellisen kerran, kun olin täällä Oulunkylän kirkossa saarnaamassa, oli rippikoulun konfirmaatio. Haastattelin paria riparilaista siitä, millainen kokemus ripari oli ollut heille. Kysyin, mitä oivalsit riparilla. vastasi: ”Että jokainen saa olla sellainen kuin on.”
Ajattelin silloin, että tuohon vastaukseen sisältyy nyt ehkä enemmän kuin mitä kuulijat edes ymmärtävät. Tuo kyseinen riparilainen oli nimittäin tullut riparille niin, ettei hän tuntenut sieltä ennestään ketään. Ja hänen kokemuksensa oli, että riparilla sai olla oma itsensä. Uskon, että tuo vastaus sisälsi myös ajatuksen siitä, että riparilla ohitettiin ennakkoluulot. Että jokaista rakastetaan, huolimatta siitä, tai juuri sen takia, millainen hän on. Ennen kaikkea se sisälsi ajatuksen siitä, että ulkopuolinenkin hyväksyttiin joukkoon.
Kun evankeliumitekstissä Jeesus puhuu vihasta ja rakkaudesta, hän ei puhu ensisijaisesti yksilön tunteista. Hän puhuu yhteisöstä ja yhteisön suhtautumisesta toisiin, toiseuteen. Israelin kansan identiteetti oli sorretun kansan identiteetti. Sen identiteettiin liittyi vahvasti kokemus siitä, että se oli Jumalan valittu kansa, jota muut, jumalattomat kansat hyljeksivät. ”Me” oli yhtä kuin Israelin kansa, juutalaiset, ja ”ne” tarkoitti ei-juutalaisia, vihollisia, jumalattomia. ”Me” tarkoitti niitä, jotka elävät oikein, ovat hurskaita ja puhtaita, lähimmäisiä. ”Ne muut” olivat väärässä, vihollisia. Koska he eivät osanneet kunnioittaa Jumalaa, ei heitäkään tarvinnut kunnioittaa, saati sitten rakastaa. Tämä oli Jeesuksen ajan maailmassa itsestäänselvyys. Juutalaiset olivat oma porukkansa. Heillä oli omat säädöksensä, joiden mukaan he elivät, ja siitä heidät tunnettiin.
Juutalaisen yhteisön yhtenäisyys perustui ja oli jopa riippuvainen siitä mielikuvasta, että oli yhteinen vihollinen. Että oli asetelma ”me vastaan muut”. Samoilla periaatteilla moni muu yhteisö identifioi itsensä. Yhteinen vihollinen, sisäänpäin sulkeutuminen ja toisinajattelijoiden demonisointi on kautta aikojen sitonut yhteen kansoja, yhteisöjä ja jopa kristillisiä seurakuntia. Ajatus siitä, että me olemme pyhiä, hurskaita ja Jumalan valittuja ja nuo muut eivät ole. Rakkautta ja tervehdyksiä osoitetaan niille, jotka kuuluvat samaan porukkaan. Mutta erilaiset suljetaan ulkopuolelle.
Vuorisaarnassa Jeesus kiinnittää huomiota siihen, että eihän Jumala huolehdi pelkästään Israelin kansasta. Hän lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomillekin. Jumala ei ole vain meidän Jumalamme, vaan hän on kaikkien Jumala. Jeesuksen sanat loppuvat lauseeseen: ”Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on täydellinen.” Tuo sana täydellinen, jota Matteus käyttää, voidaan kääntää myös sanoilla: ”ehjä, kokonainen, kaiken sisäänsä sulkeva”
Mitäpä jos Jeesus haluaa sanoa: ”Olkaa sellainen yhteisö, että olette kaiken sisäänne sulkevia. Niin kuin Jumalakin rakastaa kaikkia ilman rajoja, älkää tekään asettako rajoja. Sulkekaa yhteisöönne ihan jokainen. Muuten teiltä puuttuu jotain, muuten ette ole ehjiä ja kokonaisia. Olkaa siis kaiken sisäänne sulkevia, niin kuin Jumalakin sulkee jokaisen rakkauteensa. Rakastakaa kaikkia, jotta yhteisönne olisi kokonainen.”
Se, mitä Jeesus tässä itse asiassa tekee on se, että hän haastaa meitä luopumaan täydellisyyden vaatimuksesta. Tähän yhteisöön ei kuulu ainoastaan ne, jotka ovat samanlaisia kuin minä. Tähän yhteisöön eivät kuulu ainoastaan hurskaat ja täydelliset, vaan myös epäonnistuneet, jumalattomat, suvaitsemattomat, vaikeat ja kärkkäät. Hurskaus ei olekaan sitä, että pidämme kiinni yhtenäisyydestämme niin, että pyöriskelemme omassa erinomaisuudessa ja suljemme toisinajattelijat ulkopuolelle. Hurskaus on sitä, että rakkautemme ylittää kaikki rajat.
Me itse asiassa tarvitsemme niitä, jotka eivät ole samanlaisia kuin me, jopa niitä, jotka asettuvat meitä vastaan. Jos pyörimme vain sisäpiiriläisten kanssa ja ystäviemme kanssa, hehän katsovat hyvin armollisesti myös puutteitamme. Vihamiehissä on se jännä piirre, että he näyttävät peilistä rehellisemmän kuvan meistä itsestämme. He näyttävät meistä myös sen puolen, mitä emme haluaisi nähdä. Siksi vihamiehelle on helppo kääntää selkänsä ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta jos rakastamme, se vaatii nöyryyttä antautua vuoropuheluun myös sen kanssa, joka näkee maailman eri tavalla kuin minä.
Kun ensin luin tätä päivän evankeliumia, luin tätä pelkkänä lakina. Lakina, joka tuo esille sen, miten huono kristitty minä olen. Enhän minä osaa rakastaa vihamiestä. En osaa rakastaa niitä, jotka herättävät minussa vihaa ja pelkoa. Ja senhän nämä Jeesuksen sanat tekevät. Haastavat, herättävät syyllisyyttä, auttavat huomaamaan, että tarvitsen Jumalan armoa. Jeesuksen sanat herättävät sisäpiiriläiset kääntymään ulospäin avoimeen vuoropuheluun niiden kanssa, jotka ovat ulkopuolisia.
Mutta lukemalla Jeesuksen sanat tällä tavalla asetan itseni huomaamatta sisäpiiriin, niiden hurskaiden sisäpiiriläisten joukkoon. Mitäpä jos lukisin tämän sieltä piirin ulkopuolelta käsin. Jos asettuisin katsomaan maailmaa sen silmin, joka katsoo tätä yhteisöä ja kokee ulkopuolisuutta, joka kokee ”minä en kuulu joukkoon”. Jos asetunkin sille paikalle.
Jos rehellisesti myönnän, että olen ulkopuolinen itsekin, voin kuulla tämän raamatuntekstin siitä näkökulmasta. Silloin nuo Jeesuksen sanat viestittävät minulle armon evankeliumia.
Silloin Jeesus sanoo minulle, ulkopuoliselle: ”Sinä, joka koet, ettet jollain lailla kuulu joukkoon, koet ettet osaa, ettet ole tarpeeksi hyvä tai olet hankala; myös sinä olet osallinen tätä yhteisöä. Tämä yhteisö tarvitsee juuri sinua ollakseen Jumalan kansa. Tämä yhteisö tarvitsee sinua, jotta se oppisi rakastamaan ilman rajoja”.
Ja tämä on se, mitä riparilla parhaimmillaan tapahtuu. Ripariyhteisö, mutta myös seurakunta tarvitsee niitä, jotka tulevat porukkaan ulkopuolelta. Se tarvitsee niitä, joita on vaikeampi rakastaa. Se tarvitsee erilaisuutta, toiseutta, monimuotoisuutta. Jotta se voisi kasvaa. Jotta se oppisi rakastamaan ilman rajoja. Jotta se voisi olla ehjä ja kokonainen, kaikki sisäänsä sulkeva niin kuin Jumala, joka rakastaa jokaista.