Jeesus paransi miehen fyysisestä kuuroudesta ja mykkyydestä. Tämän korvat aukenivat ja kielen siteet irtautuivat. Parantuminen ei kuitenkaan ollut pelkästään fyysistä laatua vaan samalla myös henkistä ja hengellistä. Olennaista on Jumalan valtakunnan uutta luovien voimien läsnäolo Jeesuksen persoonassa ja toiminnassa. Päivän Vanhan testamentin tekstissä Mooses estelee julistajan kutsumuksen toteuttamista vedoten siihen, että hänellä on hidas puhe ja kankea kieli. Herra kuitenkin sanoo: ”Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut… ”.
Korvien avautumisella ja puheen vapauttamisella onkin päivän evankeliumissa myös selkeä vertauskuvallinen merkitys. Kristillisessä sanomassa on paljolti kyse juuri sanallisesta julistuksesta, vaikka irrallaan teoista sanat menettävät voimansa ja rakkaus tavoittaa kuurosokeankin. Ihmissanat kantavat kuitenkin salatulla tavalla Jumalan puheen sydämeemme ja tuovat evankeliumin, perimmältään itsensä Kristuksen läsnäolevaksi meidän persoonamme keskukseen. Kristinuskon sanoma on sanomaa kolmiyhteisestä Jumalasta ja siksi se on perimmältään hyvin kokonaisvaltainen uskonto, vaikka valistusrationalistinen, 1600-1700-luvulta alkaen vaikuttanut länsimainen ajattelu onkin ollut taipuvainen sijoittamaan uskonnon vain yksilön arvostusten ja tunteiden maailmaan. Nyttemmin tämä kuva on kuitenkin alkanut säröillä ja on havahduttu näkemään se, että elämme Jumalan maailmassa, jossa ei perimmältään ole kuin yksi ja sama todellisuus. Siinä meidän tulisi pyrkiä elämään yhteistä parasta kysellen ja Kristuksen armoon turvaten.
Tänään vietämme perinnejumalanpalvelusta vuoden 1859 käsikirjaehdotuksen mukaan. Tuona vuonna oli vaikkapa tämä Sahalahden kolmas kirkko vielä varsin nuorta tekoa, 16-vuotias. Sen uusklassisessa tyylissä tulevat näkyviin valistusajan ihanteet: antiikin esikuvallisuus ja arkkitehtuurin puhtaat muodot. Vanhaan tyyliin kuulunut koristeellisuus seinämaalauksineen oli hylätty ja suosittiin vaaleita pintoja sekä niukkaeleisyyttä. Käytännössä kuitenkin vanhaakin perinnettä säilytettiin. Valistusajan usko ihmisen kykyyn kehittyä ja edistyä ei syrjäyttänyt luterilaiseen julistukseen kuulunutta ajatusta ihmisen syntiturmeluksesta. Voidaankin sanoa, että järkeä korostanut valistusajattelu ja uskonnollista tunnetta korostanut pietismi, jota vanhat herätysliikkeemme pitkälti edustavat, ovat toistensa kääntöpuolia.
Yhteistä tuon ajan hengellisyydelle oli myös käytännöllisyyden korostaminen – joskus jopa liiallisuuteen asti. Usein pappi antoi esimerkiksi ohjeita maanviljelyksestä. 1850-luvulla astui voimaan köyhäinhoitoasetus, joka edellytti, että jokaiseen pitäjään perustetaan köyhäinhoitoa varten hallitus, jonka johdossa kirkkoherra toimi. Seurakunta jaettiin piireihin, joille kullekin oli valittava oma päällysmiehensä vaivaishoitoa valvomaan omalla alueella. Se, että kirkko toimii diakonisesti sairaiden, köyhien, leskien, orpojen ja vanhusten parissa kuuluu toki sen olemukseen. Kirkon resurssit ja kirkkoherran aika olivat kuitenkin tuolloinkin rajalliset. Uusi velvoite koettiin liialliseksi. Niinpä arkkihiippakunnan pappeinkokoukselle lähettämässään kirjelmässä Lemun papisto huomauttikin, että pappi oli nyt ”kahdelta kolmasosaltaan seurakunnan kunnallinen johtaja, kuudesosalta maanviljelijä ja tuskin kuudesosalta pappi”.
Tämän kannanoton esiin tuoma huoli papin tehtävien tehtävien vinoutumisesta kuvasteli laajempaakin muutosta ajattelutavoissa. Herätysliikkeet olivat muokanneet uudenlaista kuvaa papista hengellisen työn tekijänä. Raja säätyläispapin ja kansan välillä oli sekin alkanut murtua, kun papistoon tuli jäseniä myös talonpoikaissäädystä. Kirkosta alkoi tulla sanan varsinaisessa mielessä kansankirkko Frans Ludvig Schaumannin käsialaa olleen kirkkolain tultua hyväksytyksi vuonna 1863. Aiemmin kirkolle kuuluneet lukuisat yhteiskunnalliset toiminnot jäivät kirkkolain ulkopuolelle. Kunta ja seurakunta alkoivat 1860-luvulta alkaen eriytyä. Syntyivät kunnallinen köyhäinhoito ja koululaitos eikä pappi enää ollut kunnan johtaja.
Niihin aikoihin kun tänään käyttämämme kokeilumessu otettiin käyttöön, tapahtui myös lähetysrintamalla merkittäviä. Uuden sysäyksen lähetysajatuksen viriämiselle antoi 1857 vietetty kristinuskon maahantulon 700-vuotisjuhla, jonka yhteydessä oli muistettu Suomeen suuntautunutta lähetystä. Kun hallitsija eli tsaari suostui tällöin Turun tuomiokapitulin anomukseen riemujuhlakolehdin kokoamisesta lähetystyölle, se avasi portit aiemmin luvattomaksi leimautuneelle lähetystoiminnalle. Lähetystyön viriämiselle oli luonut pohjaa pietistis-herätyskristillisten piirien suosima ajatus ”sielujen voittamisesta Kristukselle”. Tämä ilmeni Henrik Renqvistin toiminnassa sekä Jonas Laguksen ja muiden herännäispappien toimissa lähetysvarojen kokoamiseksi.
Anomusta lähetysseuran perustamiseksi Suomeen eivät kuitenkaan allekirjoittaneet herätysliikkeiden edustajat vaan professori, sittemmin piispa Frans Ludvig Schaumann sekä joukko tunnettuja kirkollisen ja kulttuurielämän edustajia, kuten Elias Lönnrot, Zacharias Topelius, Matthias Akiander ja A. W. Ingman. 19. tammikuuta 1859 pidettiin Suomen lähetysseuran perustava kokous Helsingissä. Vuosikymmen tämän jälkeen sitten aloiteltiin työtä ensimmäisellä lähetyskentällä Ambomaalla eli nykyisen Namibian tienoilla.
Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että lähetyksen ohella toinen kirkon uskon näkyvä ilmaus eli diakoniatyö alkoi sekin vahvistua tuona aikana. Suuret nälkävuodet 1867-69 olivat saaneet aikaan suurta hätää ja niinpä 17. joulukuuta 1867 perustettiin Helsingin diakonissalaitos. Vähään samaan tapaan kuin 1990-luvun syvä lama toi ruokapankit, kirkon leipätyöryhmän ja kannanotot yhteisen hyvän muistamisesta.
1800-luvun historiallisissa olosuhteissa luotiin näin ollen pohjaa tämän päivän seurakuntatoiminnalle. Kun tuolloin maallinen uhkasi jyrätä alleen hengellisen ja vastapainoksi pyrittiin korostamaan kirkon hengellistä ulottuvuutta, vähän samaan tapaan kuin sittemmin 1960-luvulla, nyt on aika etsiä jälleen uutta tasapainoa, jossa nähdään se, että Jumala toimii niin maallisen kuin hengellisen hallintavallan kautta. Hänen lakinsa on elämän omaa lakia, vaikka Raamattu ei ensisijaisesti lakikirja olekaan vaan sanomaa terveeksi tekevästä evankeliumista. On tullut aika nähdä myös lähetyksen ja diakonian läheinen suhde kristillisen uskon ja kirkon olemukseen kuuluvina luovuttamattomina ulottuvuuksina.
Jeesus on Parantajamme. Tämä ei aina merkitse sitä, että fyysisesti tullaan terveeksi. Ennen muuta hänen mukanaan tuoma terveys on Jumala-suhteen eheytymistä sovituskuoleman myötä, jonka lahjasta pääsemme kasteen ja uskon kautta osalliseksi. Siksi uusimmassa käsikirjassa onkin otettu yhdeksi vaihtoehdoksi kutsua ehtoolliselle seuraavia sanoja käyttäen: ”Tulkaa, ottakaa vastaan Kristuksen ruumis. Tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä.” Hän tekee meissä parannuksen, kun katuen turvaamme hänen armoonsa.