Kielikuva ihmisesta maan tomuna on tuttu Luomiskertomuksesta. Jumala loi ihmisen maan tomusta ja puhalsi häneen elävän hengen. Sama kielikuva toistuu hautaansiunaussanoissa: ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”
Jeremian saamassa profetiassa tämä yksilöllinen kielikuva laajenee koko kansaa koskevaksi. Jumala päättää kansojen kohtalosta samalla tavoin kuin savenvalaja päättää valmistamansa astian koostumuksesta ja muodosta.
Vertaus savenvalantaan oli itämailla tehokas kielikuva. Savi oli eräs monipuolisimmista raaka-aineista joka taipui mitä moninaisempiin muotoihin. Sitä oli lähes kaikkialla jokien varsilla. Siitä tehtiin astioita, siitä tehtiin tiilejä rakennuksiin. Se oli kirjoitusmateriaalina. Polttamalla siitä saatiin kovaa ja vedenpitävää. Erilaisilla lasituksilla saatiin aikaan emalipintoja ja posliinia, jotka lisäsivät vesitiiviyttä ja kauneutta.
Sanalla sanoen, vertaus savenvalajasta oli tuttu alueen ihmisille. Paavalikin kuvaa kristittyä saviastiana, johon on asetettu evankeliumin aarre.
Vuosia sitten ihastuin Risto Santalan pieneen kirjaan Savesta astiaksi, jossa hän käy läpi sitä mitä tuo savenvalajan kädessä oleminen oikein tarkoittaa.
Santala korostaa sitä kuinka saven eräs perusominaisuuksia on se, ettei se kestä omaa painoaan. Siksi saviastia täytyy tehdä kerroksittain ja antaa aina alemman kerroksen kuivua sen verran, että se kantaa uuden kuorman. Hänen mukaansa me ihmiset olemme samanlaisia. Samalla tavalla kuin savi lysähtää kasaan, jos valaja yrittää kerralla luoda korkean astian, myös ihminen tukehtuu pian omaan tärkeyteensä jos saa kerralla liikaa. ”Harva kestää Jumalan siunauksia ylpistymättä… Ylpeilemme nöyryydellä ja hengellisyydellämme.” Liian usein näemme kristittyjä, jotka uskovat olevansa parempia kuin muut. Yleisönosastot ovat täynnä kirjoituksia, joissa syytellään muita uskon perusasioista luopujiksi.
Santala jatkaa savenvalausprosessin kuvausta. Luotuaan ensin lukuisan määrän ruukun aluspuolia, savenvalaja laittaa nämä varjoon ’jäähylle’ kunnes ne kovettuvat kantamaan keskiosan. Keskiosien valannan jälkeen seuraa taas jäähyvaihe ennen yläosaa. Sitäkin seuraa jäähyttely, jotta kädensija saataisiin pysymään paikallaan.
Myös ennen polttoa astiat laitetaan varjoon kuivumaan tasaisesti. Samalla hitaasti kuivuessaan savi sitkistyy. Auringossa ne kuivuisivat liian nopeasti ja toispuoleisesti. Santala rinnastaa tämän vaiheen ihmiselämän yksitoikkoisiin ja tasapaksuihin vaiheisiin. Mutta kuten saven kuivuminen edellyttää tasaisuutta ja sitkistymistä, myös kristity tarvitsee näitä tasaisia vaiheita elämässään. Jatkuvasti hengellisillä kokemuksilla mässäilevä tai kerralla liian paljon saanut kristitty kuivuu toispuoleisesti ja valahtaa kieroon. Tai sitten hänestä tulee liian hauras kestämään kovaa käyttöä.
Myös polttovaiheessa on Santalan huomion mukaan omat niksinsä. Tuli pitää sytyttää hitaasti ja lämpötilaa saa kohottaa vain hitaasti. Muuten joku uuniin ladotuista astioista räjähtää ja turmelee koko uunillisen. Samalla tavoin ”Jumalakin näkyy johdattavan omansa vähitellen elämän ahjoon.” Hän ei anna meille kestettäväksi enempää kuin jaksamme kantaa.
Santalan mukaan ”savenvalajan huoneen lohduttavin sanoma on siinä, että savi ei tule koskaan käyttökelvottomaksi.” Lisäämällä vettä epäonnistuneeseen teokseen siitä saadaan jälleen muovailukelpoista savea. Jopa valmis saviruukku voidaan särkymisen jälkeen uusiokäyttää. Kun tuollainen rikki mennyt astia hienonnetaan savijauheeksi, tuo jauhe on korkealaatuisempaa kuin raakasavi. Siitä tulevatkin parhaat astiat.
Ajatus, että murtuneesta saviruukusta voisi tulla jotain parempaa on ajatus, joka on ilmaistu myös monen kansan sananlaskuissa. Roomalaiset puhuivat siitä, kuinka ”kulta puhdistetaan tulessa, ihmissydän kärsimyksissä.” Omasta nuoruudestani muistan suositun rippikoululaulun, joka alkoi sanoilla ”Kautta kärsimysten voittoon.”
Kokemus Jumalan koulussa olemisesta on monelle tuttu. Kun elämää katselee taaksepäin, on myönnettävä, että usein se, mitä piti vain kärsimyksenä, onkin ollut siunaus. Jumala on kärsivällisesti muokannut astiaa halunsa mukaan. Murtuminen ei välttämättä – kaikesta koetusta tuskasta huolimatta – olekaan vain negatiivinen asia. Kriisissä on aina toivon siemen.
Mutta palataanpa takaisin tuohon Jeremian saamaan profetiaan. Sen painopiste oli, kuten sanoin, koko kansan vaiheissa. Samalla tavoin kuin Jumala johtaa ja kasvattaa yksilöitä, hän johtaa myös kansoja. Myös kansoilla on vaara ylpistyä ja uskoa olevansa parempia kuin muut. Itse asiassa tätä ajattelua jopa ruokitaan puhumalla jatkuvasti kilpailusta. Kansa kilpailee toistaan vastaan poliittisesti ja taloudellisesti – ja äärimmäisesti sotimalla. Tuntuu kun ei enää osattaisi edes ajatella muuten kuin kilpailutermein. Jotain on kuivunut kieroon.
Kilpailussa on voittajien ohella nimittäin myös häviäjiä. Voittajien riemuitessa hävinneet joutuvat tulemaan toimeen kuka mitenkin. Näistä maan hiljaisista ei revitä isoja otsikkoja mutta Jumala on luvannut kuulla erityisesti heidän huutonsa.
Profeettojen aikana Israelin kansakunta koki ennennäkemättömän taloudellisen kasvun kauden. Monet selittivät sen Jumalan siunaukseksi mutta profeetat julistivat tuolle kasvupolitiikalle tuomiota. Miksi?
Profeetta Aamos kuvaa tilannetta näin: ”Milloin päättyy uuden kuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla. Näin saamme varattomat valtaamme rahalla ja köyhät kenkäparin hinnalla ja akanatkin myymme jyvinä!”
Oli kuin kansa olisi laitettu saviruukun tavoin aurinkoon kuivumaan – se kuivui kieroon.
Entäpä meillä. Heinäkuun alussa julkaistun 19 maan yhteiskunnallisen kehityksen indeksin vertailulla Suomi sijoittui ykköseksi. Samoin viime vuonna julkaistu onnellisuustutkimus sijoitti meidät maailman onnellisimmaksi kansaksi. Muillakin mittareilla mitattuna sijoitumme kärkeen. Ns. Onnellinen planeetta- indeksi sijoittaa meidät jaetulle kolmannelle tilalle ja Inhimillisen kehityksen indeksi 11:sta. Ne kaikki kertovat, että meitä on kansana siunattu vauraudella.
Taustalla on ollut pitkä projekti. Luther siteerasi aikanaan Vanhaa testamenttia: ”köyhiä ei tulisi olla lainkaan keskuudessanne” ja tämän pohjalta uudisti Pohjois-Saksan kaupunkien kaupunkijärjestykset. Hän yhdisti vanhat kiltojen, sääntökuntien ja seurakuntien rahastot ja antoi ne ao. kaupunkien raatien hallinnoitavaksi luoden samalla mallin kunnalliselle sosiaalihuollolle.
Myöhemmin pietismi lähti poistamaan köyhyyttä koulutuksen avulla – ja tuli luoneeksi modernin koululaitoksen. Hallen laitoksissa Pohjois-Saksassa koulutettiin Preussiin ja Tanskaan virkamiehistö, joka käynnisti ensimmäiset hyvinvointivaltioprojektit.
Lutherin ajatuksena oli se, että vanhurskaus edellyttää sitä, että jokaisella tulee olla oikeus elää Jumalan kuvana ihmisarvoista elämää. Tavoitteena oli köyhyyden poistaminen.
Tämän hyvinvoinnin ja onnellisuuden rinnalla on kuitenkin toinen todellisuus, joka tuntuu jäävän noiden tutkimusten varjoon. Leipäjonot kasvavat kasvamistaan. Viime vuoden lopulla THL:n tutkijan Jouko Karjalaisen mukaan köyhyysrajan alapuolella elää noin 700 000 suomalaista. Tähän liittyy usein myös yksinäisyys, jota kokee jatkuvasti 10% suomalaisista. Yksinäisyystutkija Niina Junttilan mukaan: ”Suomalaisten yksinäisyyteen liittyy kuitenkin muita tavallisemmin köyhyyttä, alkoholismia ja masennusta.” Tätä lisää hänen mukaansa se, että ”Suomessa sukusuhteet ovat heikkoja ja apua haetaan ensimmäisenä kaverilta. Jos sellaista ei ole, on ulkopuolinen.
Köyhyyden ja yksinäisyyden lisäksi ongelmanamme on syrjäytyminen. Sitran mukaan Suomessa arvioidaan olevan vähintään 50 000 15-29-vuotiasta nuorta. Se tarkoittaa joka viidettä tuosta ikäluokasta.
Tämä on se toinen todellisuus, joka ei näy hyvinvoinnin mittareissa. Tuo joukko on niitä, jotka nykyään myydään kenkäparin hinnalla.
Kuitenkin jopa heidän tilanteensa on huikean paljon parempi kuin ihmisillä kehitysmaissa tai sota-alueilla. Suomalainen köyhäkin on gloaalisti mitattuna rikas.
Tämän tulisi herättää meissä vakavia kysymyksiä uskomme pohjalta. Jos uskomme siihen, että ihminen on Jumalan kuva, mitä se merkitsee? Jos uskomme siihen, että jokainen ihminen on Jumalalle yhtä tärkeä, mitä se merkitsee? Onko hyvinvoiva suomalainen Jumalalle tärkeämpi kuin ugandalaisella pakolaisleirillä elävä lapsi tai intialainen kaatopaikalta elantonsa etsivä äiti? Miten uskomme näkyy käytännössä?
Samalla tavoin kuin Vt:n profeetat nousivat vastustamaan oman aikansa markkinakapitalismia Jumalan tahdon vastaisena, tulisi kristittyjen nykyäänkin kyseenalaistaa toisten selkänahasta revityn elintason arvo. Globaalisti meidän tapamme käyttää luonnonvaroja ja kehitysmaiden ihmisten työpanosta ei ole oikein.
Tämä teksti puhuu meille kansakuntana ja kulttuurialueena vakavia varoituksen sanoja. Suomalainen hyvinvointi on rakennettu tuon Lutherin siteerauksen pohjalle. Se ei kuitenkaan ole sellainen saavutettu etu, jota ei voisi ottaa pois. Jumalan lahjojen käyttöön liittyy aina myös vastuu.
Profeetat kutsuvat tänäänkin kansaa parannukseen. Meiltä odotetaan vanhurskautta sekä yksilöinä että kansana. Joudumme pohtimaan Jumalan tahtoa yksityiselämässämme ja kansana kun sitoudumme Hänen kansansa jäseniksi tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…