Vuoden 1926 helmikuun lopussa suomalaiset sanomalehdet tiedottivat presidentti Relanderin juuri vahvistamasta asetuksesta, jonka mukaan ruumiinpoltto saattoi alkaa Suomessa. Ruumiinpolttoyhdistyksen krematoriorakennus oli valmistunut Helsinkiin edellisen vuoden lopulla, ja valtioneuvoston luvan jälkeen ensimmäiset ruumiit poltettiin maaliskuussa 1926.
Dosentti ja tietokirjailija Ilona Kemppainen kertoo, että hautauksessa tapahtunut muutos ei ollut tuolloin kuitenkaan kovin iso.
‒ Suomessa oli vuosikymmenet vain yksi krematorio Hietaniemessä. Krematorion polttomäärät olivat myös pitkään hyvin pieniä.
1940-luvun loppupuolelle asti tuhkattiin vuodessa vain muutamia satoja ruumiita.
‒ Tuhkaus jäi pitkälti pääkaupunkiseudun ilmiöksi, sillä muualta Suomesta ainoastaan varakkaat pystyivät järjestämään maksullisia kuljetuksia.
TUHKAUSTA OLI pyritty edistämään Suomessa ja Euroopassa vuosien ajan, ja esimerkiksi vasemmistolaiset olivat ajaneet asiaa 1800-luvulla eri maissa. 1920-luvun Suomessa ilmiö oli Kemppaisen mukaan kuitenkin käytännössä porvarillinen, sillä polttohautaus oli alkuvaiheessa harvojen ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien ei-kirkollinen vaihtoehto.
Suomeen oli perustettu tuhkausta edistävä yhdistys jo 1800-luvun lopulla. Uusi hautaustapa herätti kiinnostusta, mutta autonomian loppuaikana, ennen Suomen itsenäistymistä, eivät lakihankkeet juuri edenneet. Itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulla tehtiin siten myös muita vastaavia lainsäädäntöuudistuksia.
‒ Näkisin, että tässä oli kyse itsenäistyneen maan lainsäädännön ajanmukaistamisesta, Kemppainen sanoo.
Tuhkaus oli yleistynyt vähitellen Euroopassa 1800-luvun lopulta alkaen. Ensimmäinen tuhkaus tätä tarkoitusta varten rakennetussa uunissa tehtiin Italiassa 1870-luvulla. Suomen lainsäädännössä seurattiin muiden läntisen Euroopan maiden, kuten Saksan ja Ruotsin esimerkkiä.
Mediassa ja keskusteluissa aihe nousi kuitenkin esiin eri kannoilta. Yhtenä syynä tuhkauksen edistämisen taustalla olivat puutteelliset olot kaupunkien hautausmailla, Kemppainen kertoo. Vaikka hautausmaihin ja esimerkiksi sopivaan maaperään ryhdyttiin kiinnittämään 1900-luvun taitteessa huomiota, ei ajatus hautausmaista ollut aina kovin miellyttävä.
‒ Tuohon aikaan hygienia korostui. Kolumbaarioon eli uurnaholviin sijoitettu uurna nähtiin äärimmäisen hygieenisenä tapana haudata.
”Kirkollisessa keskustelussa tuotiin esiin, että polttohautaus oli pakanallista eikä sovi kristitylle.”
POLTTOHAUTAUSTA SÄÄDELTIIN aluksi hyvin tarkkaan. Kemppaisen mukaan suhtautumiseen vaikutti taustalla yleinen konservatiivisuus sekä epäluulo ilmiötä kohtaan.
Säädökset ruumiin hävittämisestä olivat tarkkoja, sillä haluttiin varmistaa, ettei esimerkiksi todistusaineistoa häviä. Polttohautaus oli pitkään hankala järjestää, sillä tuhkaamiseen tarvittiin vainajan tahdon lisäksi paikallisen viranomaisen lupa ja lausunto lääkäreiltä.
‒ Myös kirkollisessa keskustelussa tuotiin esiin, että polttohautaus oli pakanallista eikä sovi kristitylle, Kemppainen kertoo.
Polttohautaus oli ollut käytössä esikristillisenä aikana, joten sitä ei nähty 1900-luvun alussa erityisen kristillisenä tapana. Kirkon piirissä vastustavia ääniä kuului pitkään.
Kemppainen sanookin, että osalle kyse oli kuitenkin voimakkaasti aatteellisesta valinnasta, jolloin he saattoivat valita edistykselliseksi näkemänsä polttohautauksen lainsäädännöllisistä ja asenteellisista haasteista huolimatta.
‒ Hautaaminen on aina yhteisöllistä, ja siihen vaikuttavat myös suvun muut ihmiset. Yksittäisen ihmisen toive ei kuitenkaan aina toteutunut, jos suku tai muu yhteisö ei ollut toiveen kannalla.
Kemppainen korostaa aiheeseen liittyvää yksityisajattelua. Osa ihmisistä piti kiinni periaatteistaan muuttaen samalla hautaamiseen liittyviä käytäntöjä.
Kemppaisen mukaan myös muut polttohautauksen hyväksymisen aikoihin tapahtuneet hautaamiseen kytkeytyvät muutokset, kuten uskonnonvapaus ja uskonnottomien hautausmaiden perustaminen, muuttivat hautauskulttuuria.
KIINNOSTUS TUHKAUSTA kohtaan lisääntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun asenteet muuttuivat kaupungistumisen myötä. Myös luterilaisen kirkon suhtautuminen muuttui myönteiseksi vuosien varrella. Tuhkaaminen alkoi yleistyä 1960-luvulta alkaen, kun luterilaiset seurakunnat alkoivat perustaa lisää krematorioita ja siunauskappeleita.
Suomi oli 1900-luvun loppupuolelle asti muita Pohjoismaita selkeästi jäljessä niin krematorioiden kuin tuhkausten määrissä. Monet kirkolliset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat kuitenkin vaikuttaneet sitä, että tuhkaus koetaan nykyisin yleensä vainajaa kunnioittavaksi hautaustavaksi myös kirkkojen keskuudessa.
‒ Nykyään esimerkiksi hautausmaat tarjoavat uurnahautapaikkoja halvemmalla, joten niitä suositaan, koska suuremmissa kasvukeskuksissa hautausmaat alkavat olla aika täynnä ja uutta sopivaa maata on vaikea saada, Kemppainen sanoo.
Tuhkaus on yleistynyt viime vuosina voimakkaasti, ja krematorioitakin on Suomessa nykyisin yli 20. Vaikka ilmiön yleisyys vaihtelee eri puolilla maata, tuhkataan nykyisin selkeä enemmistö suomalaisista.
Lähteenä käytetty myös mm. Tuomo Lahtinen: Polttohautaus Suomessa – Aatehistoria ja kehitys
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä