Kirkko ja minä: Pojan kuoltua Vieno Arpola sai yksityisen ehtoollisen Pyhän Johanneksen kirkossa Kuopiossa eikä unohda sitä koskaan

Tämä juttu kuuluu Kotimaa-lehden sarjaan Kirkko ja minä. Siinä ihmiset eri puolilta Suomea kertovat elämästään ja suhteestaan paikalliseen kirkkoon. Tällä kertaa äänessä on eläkkeellä oleva käsityönopettaja Vieno Arpola Kuopiosta. Pyhän Johanneksen kirkosta on tullut hänelle koti ja turvapaikka. Hän oli pitkään myös lähetystyön käsityöpiirin vetäjänä.

”Äitini kuoli pian syntymäni jälkeen. Adoptiovanhempani huomasivat lehti-ilmoituksen minusta ollessani kaksivuotias. Aikuisiällä löysin biologisen isäni, sisaruksia, kummitätini ja serkkuja. Veljeni ehdin nähdä arkussa.

Aloitettuani koulun muutimme adoptioisäni työn perässä Kuopioon. Pääsin ripille ja minut ja mieheni vihittiin Kuopion tuomiokirkossa.

Uskaltauduin Pyhän Johanneksen kirkkoon ensimmäistä kertaa vuonna 1993. Olin hukassa, enkä tuntenut ketään istuessani takapenkkiin.

Pikkuhiljaa toiset alkoivat pyytää minua mukaan. Olen lapsesta asti pitänyt käsitöistä ja kukista, joten menin somistajaryhmään. Olen saanut osallistua, ja kirkosta on tullut kotini ja turvapaikkani.

Meillä on ollut kotikirkossani lukuisia hienoja projekteja. Porukan voima on ihmeellinen.

Vuonna 2002 kirkon pihalla oli Katso ja kuuntele ihmistä -projekti, jota sain olla ideoimassa. Puimme ristejä kuvaamaan kutakin paastonajan päivää. Esikuvana oli taiteilija Reijo Kelan teos Hiljainen kansa Suomussalmella.

Kesällä 2021 alkoi pörriäisprojekti, jossa meillä oli oma pörriäispastorikin Oona Leiviskä. Saimme kirkon vierestä aarin alan pörriäisille ja perhosille, pidimme niityllä hartaushetken ja se siunattiin.

Jotkut ovat sanoneet, ettei kirkkomme alttariseinässä ole ristiä. Kyllä siellä on hentona maalauksena, joka minua puhuttelee paljon. Kun on aurinkoinen päivä, valot ovat tavallista vahvemmat. Ne heijastuvat lempeästi ja elävästi seinälle. Rakastan valon ja värien leikkiä, maalaus on aina erinäköinen.

Arvostan suunnattomasti kirkkomme pyrkimystä tasa-arvoisuuteen. Viime maaliskuussa kirkostamme nauhoitettiin televisioon Kuopion kymmenes sateenkaarimessu osana Jaetut eväät -jumalanpalveluspäiviä.

Teimme sinne sateenkaaren värisiä viirejä ja sytytimme kastepöydälle samanvärisiä kynttilätuikkuja. Lisäksi somisteena olivat Ukrainaan viittaavat siniset ja keltaiset origamikyyhkyset.

Peruskorjauksen valmistuttua kirkkomme kolmekymmenvuotisjuhla ensimmäisenä adventtina oli upea. Oli juhlallista ja jännittävää olla palvelemassa ehtoollisavustajana. Kiitollisuus täytti mieleni kirkon elämääni tuomasta rikkaudesta.

Pyhän Johanneksen kirkko on ollut mukana elämässäni ilossa ja surussa. Tyttäreni häät oli ihana juhla. On ollut ilo viedä lastenlapsiani katsomaan jouluisin kuvaelmaa, jossa tekemäni Momo-aasi yleensä esiintyy.

Poikani kuoli vuonna 2017. Hän ei kuulunut kirkkoon. Sain keskustella surustani silloisen kirkkoherra Aulikki Mäkisen kanssa. Hän istui vieressäni kirkkosalissa ja antoi ehtoollisen. Sitä en unohda.

Vieno Arpola
Kuva: Virpi Kirves-Torvinen

Kuopion Pyhän Johanneksen kirkko

Vuonna 1992 käyttöön vihityn kirkon on suunnitellut akateemikko Juha Leiviskä. Peruskorjaus valmistui 2022

Kuvataiteilija Markku Pääkkönen on käyttänyt valoheijastuksia alttariseinämaalauksessaan Valo, Armo, Lohdutus.

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliKirkon perheneuvojat tarjoavat kerta­luonteista tukea pääkaupunki­seudulla – opinnäyte­työn mukaan kokemukset olleet myönteisiä
Seuraava artikkeliLuonto puhuu: Pakkastiaisen lyhyempi lemmenkutsu

Ei näytettäviä viestejä