Olitpa kirkkomuusikko tai seurakuntalainen, aktiivinen uteliaisuus vie kirkon musiikkia eteenpäin. Tästä asiasta suunnilleen kaikki paikallaolijat sekä panelistit olivat yhtä mieltä Kirkkomusiikin säveltäjät ry:n vuotuisessa seminaaripäivässä 25.3.
Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -teema kokosi Helsingin Musiikkitalon Organum-saliin kymmeniä kirkkomusiikin ammattilaisia niin seurakunnista kuin kirkkomusiikin kiepeillä toimivista järjestöistäkin. Kirkkomusiikin säveltäjät ry:n puheenjohtaja, Lohjan kanttori Harri Kerko haastoi paikallaolijat ensin pohtimaan messun dramaturgiaa.
– Onko jumalanpalveluselämän kehittäminen oikeasti seurakuntaelämän keskiössä? On tärkeää tiedostaa, että jumalanpalvelusuudistuksessa ei kajottu sisältöön ja dramaturgiaan, vaan uudistukset jäivät lähinnä rakenteellisiksi ja kosmeettisiksi.
Kerko epäilee, että uudistamisen ja kehittämisen estää se, että koko jumalanpalveluselämä mielletään voimakkaasti niin omalakiksesi kanonisuutensa takia. Kaikki on kiveen hakattua.
– Jumalanpalvelus on dramaturgisesti kuvattuna kuin iso jähmeä kone. Se liikahtaa ja pysähtyy. Liikahtaa ja pysähtyy. Paljon parempi olisi, jos liturgian käynnistäisi joku aalto, joka kantaisi ja veisi kohti meditatiivista suvantoa, jonka taas uusi aalto saa liikkeelle, kanttori ja säveltäjä sanoo.
Kerkon mielestä musiikilla on useita keinoja auttaa aallon syntymisessä, kantilloinnin lisäämisestä lähtien.
Ajatusten haudontaa yli rajojen
– Jumalanpalvelusuudistus lisäsi mahdollisuuksia, mutta ei itse asiassa tuonut muutosta liturgian ilmeeseen.
Kerko on myös huolissaan siitä, ettei ole kuullut millään kirkollisella instanssilla olevan minkäänlaista strategiaa liturgian dramaturgian kehittämiseksi. Hän ehdottaa reippaasti moniosaajajoukon kokoamista.
– Miksei kirkollisellakin puolella voisi käyttää yli rajojen koottavaa ajatushautomoa. Siihen pitää ehdottomasti saada kirkon ulkopuolisia asiantuntijoita mukaan: muita muusikoita, yhteiskuntatieteilijöitä, väestörakenteen tutkijoita, sosiologeja.
Harri Kerko visioi laajaa tiimiä.
– Jos kirkossa ryhdyttäisiin keskenään tämmöistä asiaa pohtimaan, kysyisimme samoja kysymyksiä vielä 15 vuoden päästä samoissa seminaareissa.
Seminaariin koolle tullut väki on hiljaa. Kukaan ei tunnustanut edustavansa sellaista instanssia, joka olisi viemässä liturgista dramaturgiaa eteenpäin millään tasolla.
Yhdessä tekemisen aika
Toimittaja Risto Nordell houkuttelee panelisteja avausteeman pariin, mutta asiantuntijat haluavat tarjota lisää pohdinnan aiheita.
Kirkon tulevaisuuden parissa työskentelevä projektisihteeri Timo-Matti Haapiainen sanoo, että enää ei voida edetä ilman että katsotaan ympärille. Eikä enää ole olemassa yhtä muotoa, jota voitaisiin tarjota kaikille.
– Enää ei voi tehdä niin, että seurakunnan työntekijät suunnittelevat jonkun jutun, jota seurakuntalaiset sitten toteuttavat. Seurakunnan pitää elää ihmisissään. Pitää tuntea se maasto missä edetään.
Kirkkoaktiiviksi itseään kuvaileva Lauri Kopponen puhuu samasta asiasta.
– Nyt tehdään yhdessä. Ei ole olemassa enää katsomoa ja peliareenaa. Seurakunnassa elää erialaisia ihmisiä, siksi osallisuus tarkoittaa myös moninaisuutta. Musiikin pitää myös näyttää seurakunnaltaan.
Kopponen viittaa kokemuksiinsa kirkon penkin kuluttajana ja lisää, että musiikin pitää koskettaa ihmistä.
– Vaikka se olisi miten hienoa, mutta jos se menee ihmisestä täysin ohi, se menee hukkaan.
Musiikki seurakunnan mukaan
Säveltäjä Tapio Tuomela pohtii seurakuntien mahdollisuuksia erikoistua joihinkin musiikkilajeihin, sellaisiin, jotka olisivat juuri sille seurakunnalle ja alueelle tyypillisiä. Monikulttuurisuusmessujen asiantuntija, hiippakuntasihteeri Hannu Lätti jatkaa ajatusta.
– On hyvä tietää mitä kulloisellakin alueella osataan ja halutaan, siten saadaan seurakuntalaiset mukaan tekemään jumalanpalvelusta.
Lätti haastaa kanttorit luottamaan seurakuntalaisiin, jotta heidät saadaan mukaan tekemään juuri sitä musiikkia jota heistä irtoaa.
– Eikä niin, että pappi ja kanttori määräävät miten meillä tehdään.
Salillinen väkeä hörähtää nauruun, kun sekä papiksi että kanttoriksi valmistuva Leena Julin muistuttaa parhaan jumalanpalveluksen syntyvän kaikkien työntekijöiden yhteisen valmistelun tuloksena. Keskustelua vetävä Nordell hämmästyy reaktiota. Salista selitetään, ettei idea ole uusi, mutta se ei oikein käytännössä toteudu. Vieläkään.
Julin on katsellut työtä sekä papin että kanttorin näkökulmista.
– Usein miten jarrua painetaan paikallistasolla: Sanotaan, että meillä on aina tehty näin. Asioita ei muuteta. Vain tietynlainen musiikki käy.
Yleisökeskustelussa esitellään monia käytännön vinkkejä, miten jumalanpalveluksen musiikki voidaan edistää.
– Kaikki käy, kunhan muistetaan tyylin ja tason ero, huikkaa kuoronjohtaja Timo Nuoranne.
Niksilista parempaan jumalanpalveluselämään
Ylläty ja yllätä, ole utelias ja kiinnostunut, tule ulos omalta mukavuusalueeltasi. Ohessa vielä muuta täsmäajatus:
Seurakuntalainen:
Kirkko ei ole musiikin museo.
Seurakunnan työntekijä:
Olisiko aika jo lopullisesti poistaa sisäisestä keskustelusta ”Ne kanttorit, …papit, …nuorisotyöntekijät”, jne.
Sulkisitteko pääsyn muutamille kirkon penkkiriveille kootaksenne harvalukuisen joukon lähemmäs toisiaan jumalanpalveluksessa?
Vaikka musiikki olisi miten iloista, mutta messun toimittajat vakavia, ei yhteistä ilon kokemusta synny.
Kirkkomuusikko:
Onko asenne avoin? Urkuparvelta on pitkä matka lattialle soittamaan värikästä kanteletta.
Miten tarjoilet asioita? Rippikoululaiset pitävät patjoilla makoilusta Matteus-passiota kuunnellen evankeliumin luennalla höystettynä. Pojat innostuvat urkujen ”soittamisesta”. Milloin tämä kiinnostus loppuu? Loppuuko se?
Pitäisitkö treenit tuntia ennen jumalanpalvelusta innokkaimmille messumelodioiden opettelijoille?
Jos et osaa säveltää, etsi uutta musiikkia Music Finlandin ammattisäveltäjiltä.
Säveltäjä:
Luo luottamukselliset suhteet seurakuntasi kirkkomuusikoihin. Tarjoa.
Kuva: Lohjan seurakunnan kanttori, Kirkkomusiikkisäveltäjät ry:n puheenjohtaja Harri Kerko kuvattuna Jumalanpalvelusmusiikki ja yhteiskunta -seminaarissa Helsingin Musiikkitalossa.