Alussa soivat pyhäkoululaulut pikkuveljen kanssa. Myöhemmin iski Sata salamaa ja syntyi Tuomasmessun musiikki. Petri Laaksonen kertoo, miten kymmenen vuotta sitten suru salpasi säveltämisen. Nyt juhlakiertueelle lähtenyt kuusikymppinen laulaa taas eläköötä elämälle.

Ensikonsertti uimahousuissa

Taiteilijan olohuoneessa on kuva yksivuotiaasta, jonka otsalle valuu soma kihara. Sama kuva on myös Petri Laaksosen juhlakiertueen mainoksessa.

– Äiti lähetti sen Seura-lehden Päivänsäde-kilpailuun. En ymmärrä, miksei tullut menestystä.

Paremmin kävi kulttuurikilpailussa, jossa seitsenvuotias sijoittui toiseksi lastenlaulusarjassa.

Lisää menestystä seurasi uimakoulussa, jota kävi samaan aikaan muuan Anna-Mari Miettinen, nykyisin Kaskinen.

– Hänestä tuli kandi, minusta maisteri, Laaksonen nauraa.

Myöhemmin kandista ja maisterista tulisi hengellisen musiikin voimakaksikko.

Uimakoulun promootiossa otettiin kuva, jossa Laaksosen veljekset laulavat uimahoususillaan ja seppelöityinä. Nyt tuulet nuo viestin jo toivat oli harjoiteltu kotona television edessä, kun äiti istui sohvalla kuuntelemassa.

– Promootiossa laulu keskeytyi, kun sanoin pikkuveljelle ”Sää laulat väärin”. Mika alkoi itkeä ja lähti. Jäin yksin rannalle.

Lapsuuden haave euroviisusäveltäjän urasta toteutui

Laulujen alkutahdeista Petri kiittää opettajia ja kotia, jossa huomattiin molempien poikien kirkkaat ja puhtaat äänet.

Opettaja Pirkko Hongistokin havaitsi laulun lahjat, ja Petri sai esiintyä koulun juhlissa. Pienessä työläiskodissa ei ollut soitinta, kunnes pyhäkoulun opettaja Inga Ervelä antoi viisivuotiaalle vanhan melodican.

Samoihin aikoihin Petri ja Mika lauloivat Sauvon keskiaikaisen kivikirkon parvelta.

– Todennäköisesti silloin oli arkkipiispa Simojoen piispantarkastus, johon meidät oli laitettu esiintymään. Viime kesänä sain olla saman kirkon 550-vuotisjuhlassa musiikkini kanssa.

Kun perhe muutti Paimioon, Petrille aukeni musiikkiopiston ovi. Pianoa hän alkoi soittaa 12-vuotiaana.

Vaatimattomista oloista lähtenyt nuori ei osannut lukioaikanakaan haaveilla Sibelius-Akatemiasta. Mielessä oli varsin varsinaissuomalainen este: mikä luulen olevani?! Mutta musiikki näytti suuntaa. Laaksonen opiskeli musiikinopettajaksi ja jatkoi opintoja Turun ja Helsingin konservatorioissa – ja ”Sibiksessä”.

Kesän 1984 nuori mies oli kesäkanttorina Ruokolahdella. Seurakuntatalon pianosta hän haki tuskaillen jatkoa sävelille, jotka myöhemmin sanoitettiin ”Eläköön elämä ja yö / Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö…”

– Jännitin jo lapsena Euroviisuja ja salaisesti halusin säveltää Suomelle kilpailukappaleen.

Asia edistyi, kun Laaksonen pääsi esittelemään ”lallatuksiaan” Fazer Musiikkiin.

– ”Mää ole Laaksosen Petri Turust. Voisko kuunnella mun piisei?” Rämpytin ne Jori Sivoselle, joka antoi rohkaisevaa palautetta. Eläköön elämän aihiosta hän sanoi, että pysy mollissa myös kertosäkeessä. Sitten hän otti nuoteista kopiot. Tapaamisen jälkeen pyysin kahdelta tutulta nimikirjoitukset ja päiväyksen 28.12.1983 nuotteihin. Siltä varalta, että tuottaja vie ideani, Laaksonen nauraa.

Voitto euroviisujen Suomen karsinnassa oli positiivinen tyrmäys. Toinen tuli kaksi vuotta myöhemmin kappaleella Sata salamaa. Säveltäjän mielessä kyti, että voisihan sitä laulaa itsekin.

Musiikin voima vyöryi Tuomasmessussa

Armeijan jälkeen Laaksonen muutti musiikinopettajaksi Helsinkiin ja pääsi Ylioppilaskunnan Laulajien solistina radion soittolistalle. Helsingistä löytyi myös mentori, tuottaja Jaakko Salo. Rakentavan palautteen ohella maestro ennusti, ettei mentoroitavasta tulisi koskaan levylaulajaa. ”Sä koilotat liikaa.”

– Salo ei nähnyt minussa tanssimusiikkilaulajaa. Hän neuvoi, että ”sun lauluissa pitää olla korkeatasoiset tekstit, ei turhanpäiväistä”. Meillä oli arvostava ja huumorintajuinen suhde.

Salon ennustuksesta huolimatta Laaksonen julkaisi ensilevynsä Täällä Pohjantähden alla vuonna 1994.

Hengellinen musiikki teki häntä tunnetuksi samaan aikaan euroviisumusiikin kanssa, jo ennen solistiuraa.

– Kun Tuomasmessu aloitti toimintansa vuonna 1988, sain vapaat kädet ja paljon vastuuta musiikissa, jota on suuri osa messun kulusta.

– Kun tuhat ihmistä lauloi Agricolan kirkossa Sinuun varaasi kaiken laitan, ymmärsin viimeistään laulun voiman. Musiikki vyöryi ja meni ihmisiin.

”Etsin kauneutta, sitä mikä korvaa hyväilee”

Laaksonen istuu flyygelin ääreen. ”Hyvä voittaa tiedän sen, olen nähnyt rakkauden.” Musiikki muuttaa tunnelman ja haastattelun kulun. Hetkeen ei tee mieli sanoa mitään. Ei analysoida, ei kehua. Laulu hipaisee syksyn suurinta ahdistusta, sotaa ja pahuutta.

Soittajakin epäröi, mistä se kaikki tulee. Valuuko musiikki sormenpäistä koskettimille, iskeekö rytmi suoraan sydämestä jalkoihin pedaaleilla?

– En lähde rytmiikasta liikkeelle. Enemmän se on tunnelmointia… sydämessä ja aivoissa… Etsin kauneutta, sitä mikä korvaa hyväilee, oli biisi hidas tai nopea.

– Kyse lienee lahjasta, synnyinhän Lahjan päivänä. Välillä sitä lahjaa on työlästä käyttää ja vaikea säädellä. En edes omista sitä. Sain lahjan antajalta, Taivaan Isältä luovuuden, eikä lahjaa heitetä roskiin.

Aluksi oli vain polte tulla musiikin tekijäksi ja halu saada biisejä läpi.

– Tein musiikkia muille laulajille. Muuten en tiennyt, kenelle laulut syntyivät.

Henkilökohtainen suru sammutti luovuuden

Jälkeen päin asia selvisi. Kun äiti ja veli kuolivat lyhyen ajan sisällä kymmenen vuotta sitten, menetystä seurasi valtava tyhjyyden tunne myös ammatillisesti.

– Muistan kiertueen Lapissa. Ylläksen kappeli pullisteli väkeä, ja sain taloudellistakin menestystä. Esitin Leinoa, Sarkiaa sekä Syvä hiljaisuus -levyn lauluja. Kun konsertin jälkeen menin yksin mökkiin, ei tuntunut miltään. Turhuuksien turhuus! Tajusin, että olin laulanut perheelleni, jota halusin ilahduttaa. Kenelle nyt?

Vaikka kappeli oli täynnä viimeistä sijaa myöten, laulaja näki kuin tyhjät penkit. Evakko, lausuja-äiti oli poistunut sohvalta, jolta hän oli katsellut television edessä harjoittelevia poikiaan. Kaunisääninen, vähän etäinen isä oli poissa. Samoin veli.

– Isä sai selkärankareuman, alkoi juoda ja kuoli 45-vuotiaana, kun olin 26. Äidin kuollessa olin 50 ja suru kosketti jotenkin syvemmältä. Sitten masennus ja alkoholi veivät Mikan.

– Ei ollut enää ketään, joka tuntisi ja muistaisi minut vuosikymmenten ajalta ja jonka kanssa muistella.

Henkilökohtainen suru sammutti myös luovuuden. Teki mieli antaa periksi, masennuskin oli lähellä.

– Pari vuotta olin yhtä kysymysmerkkiä: mitä minä enää voin julkaista? Kun mieli on musta, ei taivastoivokaan lohduta. Vähitellen syntyi ajatus, voisinko tehdä lauluja kuolemasta.

”Surulaulut ovat töistäni arvokkaimpia”

Alkuvuodesta 2015 alkoi inspiroiva aika, jolloin suru tihentyi sävelissä. Niistä tuli reitti eteenpäin, ensin lohdutus itselle ja myöhemmin tuhansille sureville. Syntyi suosittu In Memoriam -levy ja sen ympärille kiertue sekä kirja Lauluja jäähyväisten hetkellä. Kappaleet Ota hänet vastaan ja Hyvää matkaa lohduttivat kirkoissa ja siunauskappeleissa.

– Tuntemattomat tulivat kiittämään ja kertomaan vaikkapa lapsensa kuolemasta. Tajusin, miten laulu voi muuttaa jopa elämän suunnan.

– Surulaulut ovat töistäni arvokkaimpia, musiikkina elämänkaaren tärkeimmissä hetkissä, Petri Laaksonen sanoo monet tunnustukset ja kunniakirjat ympärillään.

Toivo hehkuu syvällä mustassa maassa

Taiteilija ei lurita pianosta uutta tuotantoa päivät pääksytysten.

– Välillä on pitkiä aikoja, ettei synny mitään. Työ etenee ryppäissä. Tuore Timanttia-levykin syntyi juuri niin, intensiivisesti. Muita aktiviteetteja ei juuri ollut.

Säveltäminen lähti nollasta ilman tekstejä. Levyllä on kuusi eri tekstittäjää, Anna-Mari Kaskinen, Veepee Lehto, Ossi Mäki-Reini, Teppo Nuorva, Heikki Salo ja Sinikka Svärd. Levy sai nimensä Kaskisen sanoittamasta laulusta Toivo on timanttia, jossa toivo hehkuu syvällä mustassa maassa, sitä hiotaan, se kestää ja heijastaa valoa.

Heikki Salon sanoittamassa Tähtiyössä mies kumartuu koskettimien ylle; musiikissa pohjantähti sinertää kuin halla, ja valo juoksee sävelistä sydämiin.

– Laulu kertoo oikeastaan kaikesta siitä, mistä olet kysellyt. Se kuvaa, miksi edelleen olen liikkeellä.

Hyvä voittaa on säveltäjän kannanotto maailman tilanteeseen.

– Olen aina ollut uutisfriikki, liiallisuuksiin asti. Muistan aamun 24.2. Oli vaikea uskoa, että Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan. Ajattelin, että jos alistutaan uusille hitlereille, stalineille ja tappamiselle, se on menoa. Tunsin vihaa, empatiaa ja epävarmuutta siitä, mikä on oma tai Euroopan ihmisten tulevaisuus. Kukaan ei tiedä. Nyt tarvitaan virren 600 viestiä: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.

”Musiikki muistuttaa, että taivas on jo täällä”

Petri Laaksonen tuli uskoon rippikoululeirillä Vivamossa. Kristinusko antoi juuria lauluille.

– Ihmisen sisällä on reseptori, joka vastaanottaa pyhyyttä, ehtoollisella, rukoillessa, kiittäessä, hädässä apua pyytäessä. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.” Kaikki me ollaan sairaita kipuinemme ja haavoinemme, ja niihin kristinusko tuo balsamia. Kukaan ei ole niin vahva, että selviäisi kaikesta yksin. Jos luulee selviävänsä, voi kovettaa itsensä, kadottaa herkkyytensä ja tukkia sen reseptorin.

– Musiikki muistuttaa, että taivas on jo täällä. Tämä luottamus tekee elämästä vähän taivaallisempaa. Jos en luota ja näen vain tämän pöydän ja maton, silloin tuntuu, että helkkari, kävipä huonosti!

Perheenjäsenten ja joidenkin ystävien kuolemat ovat muistuttaneet: jotain on myös tois pual jokke.

– Silloin ”hän on päässyt kotiin” on lohduttanut. Kun isä makasi Turussa ruumishuoneen lavitsalla, tajusin, ettei hän ollut enää siinä. Hän vain näytti olevan.

Näiden lavitsoiden ja arkkujen äärellä Laaksosta on hellinyt ajatus, ettei kaikki pääty tähän.

– Tietää ei voi, mutta meillä on lupaus tuonpuoleisesta. Kristinuskon tuoma toivo on kestänyt yhdet 2000 vuotta, ja edelleen ihmiset haluavat siihen turvautua.

”Nyt kannan vuorostani soihtua”

Laaksosella on ollut muitakin ohuita hetkiä, joissa näkymätön todellisuus on ollut läsnä, yli ”maton ja pöydän”. Varjelusta, kokemuksia, joista ei ole tarpeen puhua muille.

– Olen ollut soittajana ja laulajana sekä kristittyjen että vakaumuksellisten väestörekisteriläisten hautajaisissa. Kun sieltä puuttuvat rukous ja toivon viesti, jää ontto olo. Kristillinen käsittelytapa kunnioittaa ihmistä; hän elää jossain ja ehkä myös meissä. Nyt kannan vuorostani soihtua.

Kirkkotilassa kuunnellaan herkällä korvalla

Taiteilijan syksyyn kuuluu oma juhlakiertue Eläköön elämä – 60 vuotta Pohjantähden alla, Turusta Paimioon, Pohjanmaan kautta Kuhmoon, Hollolasta Helsinkiin.

Omimmillaan ja parhaimmillaan hän kokee olevan livenä, kohtaamassa ja aistimassa, miten laulu tavoittaa kuulijat.

– Tavallisen kirkon kokoinen tila on sopiva. Siellä ihmiset myös kuuntelevat herkällä korvalla. Suuret salit, joissa kuulijoiden ja esiintyjän välissä on kirkkaiden valojen seinä, eivät ole niin kodikkaita.

Esiintyjä on tarkka siitä, mikä sopii kokonaisuuteen. Kaikki pitää tehdä tyylillä.

– Maallisetkin tekstit voivat sopia kirkkoon. Seurakuntamme kanttori Anna Pulli-Huomo sanoi, että Sata salamaa pitäisi laulaa jokaisessa messussa, koska se kuuluttaa toivoa.

Kirkko on tuttu myös sitä kautta, että joka neljäs vuosi Laaksonen pähkäilee, lähteekö seurakuntansa luottamushenkilövaaliin.

– En haluaisi olla osa hallintoa, pieni ratas isossa koneessa. Toisella puolella vaa’assa painaa se, että kirkon asia, evankeliumi, \n>syrjimättömyys ja tasa-arvo, on suurempi kuin hallintohimmelit ja yksittäisten ihmisten tekemiset.

”Hiihtäminen oli kuin lohdutus siihen, etten voinut laulaa”

Laaksonen myöntää joskus jännittävänsä, milloin luovuus loppuu.

– Luovuutta on vaikea hallita ja kontrolloida. Kuivat jaksot on vain hyväksyttävä.

Sellaisen korona järjesti talvelle 2020. Oli sovittu Lapin rundi, ilmoitukset oli maksettu ja majoitus varattu.

– Olin mennyt Lappiin viikkoa ennen koronasulkua. Keikat peruttiin, mutta jäin pariksi viikoksi hiihtelemään tyhjille laduille. Turisteja ei ollut, ja hiihtäminen oli kuin lohdutus siihen, etten voinut laulaa.

Ensimmäinen koronakevät oli sumeaa aikaa. Piti palata Lapista kotiin Helsinkiin, jossa lounaspaikat ja sulkapallohallit olivat kiinni.

– Kun töitä ei voinut tehdä, lamaannuin. Onneksi sain valtion tukea ja työttömyyskorvausta. Kesät mökillä helpottivat. Muuten oli tylsää, luin lehtiä, lounastin, istuin tässä ja mietin, mitäs tänään tekisin.

”Tuntui oudolta arkailla lähes kuusikymppisenä ihmisten kohtaamista”

Kun keväällä 2022 pääsi taas keikoille, rutinoituneelle esiintyjälle nousi kynnys mennä ihmisten eteen. Työkyky piti löytää uudestaan.

– En ole ollut jännittäjä, ja tuntui oudolta arkailla lähes kuusikymppisenä ihmisten kohtaamista.

Nyt Laaksonen sanoo olevansa sinut ikänsä ja kohtalonsa kanssa.

– Hyväksyn sen, että olen särkynyt ihminen ja tällaisena täällä tallustan. Vanheneminen on realiteetti. Hetkinen… 20 vuoden kuluttua olen 80. Se herättää jo ajatuksia; mahdollisuudet vähenevät.

Vielä nelikymppisenä tuntui, että maailma oli auki ja vauhtia riitti.

– Nyt me ikätovereiden kanssa taivastellaan: numerot on isot, mieli nuori. Meidän kulttuurissamme vanheneminen ei ole muodikasta. Media suosii nuoruutta ja kauneutta. Wannabe ikinuori.

Elämä antaa eri juttuja eri iässä, ja elämänkaareen voi jossain määrin vaikuttaa vaikka ylläpitämällä terveyttään.

– Mutta elämää ei voi hallita. Se on suuremmas käres.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä