Edes 14 vuotta byrokratian ytimessä, Helsingin rakennus- ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajana, eivät opettaneet Pekka Sauria, 67, pönöttämään.
Haastatteluun saapuessaan hän nostaa paljaat varpaansa rennosti sohvalle potkaistuaan sandaalit jalastaan. Mustat pillifarkut, t-paita ja huppari viittaavat vanhan virkamiehen sijasta pikemminkin nuoruudessa alkaneeseen rockharrastukseen.
Silmälasipäinen pitkätukka oli rockmusiikkinörtti, reppureissaaja ja lukutoukka. Helsingissä ja Hämeenlinnassa asuneen perheen vanhemmat olivat opettajia, liberaaleja sivistysporvareita. Kiltti ja lahjakas Pekka-poika tuli jo reilu parikymppisenä julkisuuteen vastuuntuntoisena vaihtoehtoliikkeiden edustajana.
Poliittisesti koditon psykologian opiskelija koki taistolaisten pilanneen iloisen opiskelijaelämän. Moni ystävä tuli omituiseen ja pelottavaan taistolaisuskoon ja luopui itsenäisestä ajattelusta.
– Olisin ollut itsekin otollista riistaa taistolaisille, ellei liikkeen autoritaarinen kulttuuri olisi ollut niin vastenmielinen.
Piti rakentaa oma aatteellinen koti. Suomi-lehden päätoimittaja Sauri oli 1980-luvulla orastaneen Vihreän liikkeen perustajia. Hänen avainromaaninsa Parempaa kuin seksi (2014) käsittelee tunnistettavasti ja kaunistelemattoman kriittisesti Vihreän liikkeen syntyhistoriaa ja sen keskeisiä vaikuttajia.
Sauri näyttäytyy kirjassaan tunnollisena ja ylivastuuntuntoisena kulisseissa puurtajana, joka vetää itsensä kerta toisensa jälkeen burnoutin partaalle koettaessaan selvitä vastuistaan poliitikkona, aktivistina ja perheenisänä.
Entinen puoluesihteeri ja puheenjohtaja kuului puolueen – leikkisästi tai pilkallisesti kutsuttuun – ”pyhään perheeseen” Pekka Haaviston ja Heidi Hautalan kanssa.
Pyhä ei viittaa uskoon, sillä vaihtoehtoväki otti etäisyyttä organisoituun uskonnollisuuteen, eikä ydinhahmoista juuri kukaan kuulunut kirkkoon.
– Me olimme idealistisia nuoria hippejä. Minulta puuttui poliittinen ryvettyneisyys, jonka kääntöpuoli oli poliittinen naiivius.
Maailma muuttuu, kun vähemmistön asia muuttuu enemmistön asiaksi
Pitkä vaikuttajan ura on tuonut realismia. Budjettien laatija on vastannut osaltaan eri yhteisöjen taloudenpidosta niin kauan, että häntä hirvittää esimerkiksi ylenpalttinen velanotto.
Erilaisia talousnäkemyksiä sisäänsä sulkeneet vihreät ovat viime aikoina asemoituneet laitavasemmistoon. Sauri pelkää tämän karkottavan talouspoliittisesti keskilinjaa ja oikeistoa äänestävät.
– Mutta ajattelen kuin räätäli Halme. Olen kulkenut vihreiden kanssa niin kauan, etten pysty puoluettani hylkäämäänkään.
Ympäristöhuolesta, joka oli ennen vihreiden ”hippien haihattelua”, on tullut pikkuhiljaa osa kaikkien puolueiden agendaa. Näin vähemmistön asia on muuttunut enemmistön asiaksi. Juuri tällä tavalla maailmaa muutetaan paremmaksi, Sauri huomauttaa.
Optimistina hän uskoo, että ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyvät isot haasteet selätetään.
– Suhtaudun valoisasti tulevaisuuteen uhkista huolimatta – tai nimenomaan niiden takia. Pessimismi on epäjohdonmukainen elämänasenne, jota on vaikea kuvitella edustavansa omille lapsilleen.
Oman kasvuprosessin tuloksia on velvollisuus jakaa eteenpäin
Yhteisöllisyyttä ja demokratiaa mielellään mahdollisimman läpinäkyvästi edistävä Sauri pitää ihanteena sekulaaria yhteiskuntaa, joka sallii ja sulkee sisäänsä mitä erilaisimpia näkemyksiä, katsomuksia ja uskomuksia.
Yhteiskunta on sopimus, joka syntyy ihmisten neuvotteluissa ja avoimissa, itseään jatkuvasti korjaavissa prosesseissa. Näkemyksen pohjalla on ”parhaan argumentin periaate”.
– Minulla on joidenkin naiivina pitämä uskomus, että vapaassa ja rajoittamattomassa keskustelussa huonoimmat argumentit putoavat lopulta pientareelle.
Parhaiten muotoillut argumentit tulevat yhteisön perustaksi. Niinpä oma näkemys täytyy pystyä perustelemaan riittävän hyvin, jotta muutkin voivat yhtyä siihen.
Kirkko on yksi ääni kansalaisyhteiskunnan keskustelussa. Sauri ei ole ”yhdistyksen jäsen”. Apulaiskaupunginjohtaja oli kuitenkin viran puolesta piispojen kanssa keskusteluyhteydessä ja kävi puhumassa kirkon tilaisuuksissa.
Hän ei huomannut kirkon suoranaista vaikutusta kaupungin päätöksentekoon.
– Kirkko on tietysti vaikuttanut koko suomalaisen yhteiskunnan historiaan voimakkaasti, mutta nykyajassa sen vaikutus on hyvin epäsuoraa.
Maailmanparantajan kutsumukseen liittyy vahva velvollisuudentunto: ihmisen on annettava sivilisaation sivistysprosessiin se, minkä voi.
– Jos jättää oman antinsa antamatta, se on paha ohari.
Nyt Sauri on tullut siihen ikään ja vaiheeseen, jossa hän kokee velvollisuudekseen jakaa eteenpäin oman kasvu- ja kehitysprosessinsa myötä saamiaan ajatuksia ja elämänkokemuksia. Hän toivoo, että oma puheenvuoro ”sivilisaation suuressa keskustelussa” olisi merkityksellinen jollekin muullekin.
Legendaarisesta Yölinja-keskusteluohjelmasta tunnettu radioääni teki tänä syksynä uuden tulemisensa kuulijoiden korviin podcast-sarjassa Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä.
Hän käsittelee henkilökohtaisella otteella suuria kysymyksiä, kuten aikakäsitys, isänmaallisuus, lapsuuden valot ja varjot sekä ”vanhenemisen vapautustarina”.
Sauri pohtii pitkästi myös jumalattoman ihmisen elämän tarkoitusta.
– Se on kärsimyksen vähentäminen maailmasta, jos kiteytän kolmella sanalla.
Suvivirttä saa ”tietenkin” laulaa koulussa
Pekka Saurin lapsuudenperheessä uskonnon rooli oli vähäinen. Äidinäiti kyllä kuunteli keinutuolissaan radiohartaudet.
– Kunnioitin isoäitiä suuresti. Hän ei ikinä tyrkyttänyt tai tuputtanut mitään, vaikka oli harras kristitty.
Vanhemmat eivät tavanneet puhua uskosta. Lähes ainoa viittaus uskonnolliseen toimintaan oli lapsille luettu Levolle lasken, Luojani -iltarukous. Sen jälkeen pojalle esitettiin tunnelmaa keventävä kysymys: mitä kivaa oli tänään?
Ajan tapaan Pekka Sauri kävi rippikoulun. Partiolippukuntakin toimi seurakunnan yhteydessä, mutta näiden merkitys oli sosiaalinen eikä hengellinen.
– Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista jumalakokemusta. Siksi en ole myöskään nähnyt tarvetta etsiä Jumalaa tai uskonnollista totuutta.
Jumalattomaksi itseään luonnehtivan ihmisen etsintä ei siis kohdistu Jumalaan vaan jonkinlaiseen ”eheään olemiseen ja elämän hahmottamiseen”, ristiriitaisuuksien hiipumiseen tai hälvenemiseen. Pahojen tekojen sovitukseen ja anteeksiantoon.
– Ajatteluni perusta ja katsomukseni on niin vankasti rationaalinen, ettei siinä ole tilaa hengelliselle etsinnälle. Tämä näkemys syntyi minussa jo varhain intuitiivisesti ja sitten tietoisesti.
Kristillisiin traditioihin Sauri suhtautuu suopeasti kulttuurisina kokemuksina ja lapsuuden nostalgiana. Koska historia on suurelta osin myös uskontojen historiaa, uskonnon tuotosten torjuminen olisi ”turhaa ja hölmöä”.
Suvivirttä saa Saurin mielestä tietenkin laulaa koulussa. Siihen liittyy vahvoja muistoja koulun päättämisestä ja vanhempien jäähyväisiä lasten tietylle elämänvaiheelle.
– Olisi ihmeellistä, jos ihmiset eivät saisi enää itkeä Suvivirttä laulaessa koulujen päätöshartauksissa.
Ateistien liivijengiläiset pitävät varmaan kerettiläisenä
Pekka Sauri epäilee olevansa ”ateistien liivijengin” mielestä vääräoppinen ja huono ateisti. Hän kuuntelee klassista hengellistä musiikkia ja vierailee usein hienoissa vanhoissa kirkoissa.
– Ostan ja sytytän kirkoissa kynttilöitä. Se on osa kulttuurikokemusta. Kirkolliseen perinteeseen liittyvät elämykseni, nämä ei-uskonnolliset uskonnolliset kokemukseni, ovat voimakkaita.
Kirkkotilat tuottavat ”omanlaisensa maallisen hartauden”. Uskonnoton mies voi vain ihmetellä ja ihastella, miten ihmiset ovat sukupolvesta sukupolveen kantaneet noita kiviä, miten urkurit ovat soittaneet ja maalarit maalanneet Jumalan kunniaksi.
Nuorempana Sauri oli paljon tekemisissä ortodoksien kanssa, sillä metropoliitta Ambrosius oli hänen ystävänsä.
Vanhassa Valamossa Neuvostoliiton puolella vieraillessaan Sauri sai vahvan uskonnollisen ympäristön tuottaman mutta ei-hengellisen kokemuksen, kun vanha pastori kertoi kokemuksistaan, jotka nostivat karvat pystyyn.
Restauroitavan luostarin toiminta näytti kiehtovalta. Pääkirkon torni oli remontissa. Sauri kiipesi rakennustelineitä pitkin ulkopuolelta kirkon torniin, josta näkyi Laatokan kimallus ja Aunus.
– Se oli suurin uskonnollinen ponnistukseni, hän naurahtaa.
Uuden Valamon luostarissa kirkon takaseinällä oli Vanhasta Valamosta pelastettu kaappikello. Suitsukkeiden tuoksussa kuului tasaisen rauhoittavasti tik-tok, tik-tok, tik-tok…
– Tämä hetki oli lähinnä uskonnollista kokemusta, mutta sekään ei kiteytynyt jumalakokemukseksi, vaan kunnioitukseksi ihmisten uskoa kohtaan, joka ilmeni puhtaimmillaan vetäytymisenä luostariin.
Kristityn ystävänsä kanssa Pekka Sauri kuuntelee aika ajoin nettihartautta, jossa kahdelle henkilölle on kirjoitettu kunkin päivän vuorosanat. Hän lukee omat hartaustekstinsä, rauhoittuu ja irtaantuu siten ”päivän säpinästä suurempaan perspektiiviin”.
– Ateistien liivijengin näkökulmasta tämäkin kiertely ja kaartelu ikään kuin kuuman puuron ympärillä kuulostaa varmaan kerettiläiseltä. Mutta en ole tosiaankaan liittymässä uskovien joukkoon.
Sauri toistaa, ettei hänellä ole minkäänlaista hengellistä kutsumusta, vaikka hän on ollut usein lähellä uskonnollisia toimijoita ja riittejä.
Yhden liki parituntisen podcast-jakson nimi on ”Armoa, kuinka jumalaton saa anteeksi”. Hänen oma anteeksiannon ja armon löytämisen prosessinsa on vielä kesken. ”Varmaan kaikkia käskyjä paitsi tappamista urakalla rikkonut” Sauri ei usko ongelman ratkeavan kokonaan.
– Anteeksianto, syyllisyydentunnon lievittäminen ja riittämättömyydentunnon sovittaminen tapahtuvat joko suhteessa lähimmäisiin tai itseen ilman sitä jumalallista voimaa.
Ainoa lopullinen armo on omasta minuudesta luopuminen. Yksilöllisen minuuden pienenemisen ja katoamisen myötä myös riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne heikkenee.
– Irtautuminen yksilöllisistä pyyteistä, tarpeista ja pyrkimyksistä on käsittääkseni se jumalaton armo.
Vapahdus on oman merkityksen todistamisesta irtautuminen
Ihmisen ei pidä ottaa kovin vakavasti itseään, psykologiasta väitellyt filosofian tohtori päättelee. Oma minuus on niin pieni pisara miljardien ihmisten meressä, ettei itsestään kannata tehdä numeroa.
Minuudesta luopumista on sekin, että ihminen pyrkii antamaan muille kaiken sen hyvän, mitä hänellä on.
– Sitä ei kannata pitää plakkarissa, vaan sen voi jakaa niillä foorumeilla, jotka kullakin meistä on käytettävissä.
Elämä muuttuu yksinkertaisemmaksi, kun ihminen irtautuu myös oman merkityksensä todistamisesta toisille.
– Se on vapahdus, ehdottomasti. Jumalaton vapahdus ja armo.
Pekka Sauri toteaa tyynesti, että hänellä oli varmasti takavuosikymmeninä paljon pätemistä ja oman merkityksen alleviivaamista, sekä itselleen että muille. Pätemiseen liittyi raadollinen oman narsistisen mielihyvän ja tyydytyksen tavoittelu ja ihailluksi tulemisen tarve.
– Tähän ihailun kaipuuseen ja sankarilliseen jalustalle asettumiseen punoutui myös – poliittisesti korrekti – velvollisuudentunne.
Yhteiskunnalle pitää antaa takaisin oma panoksensa, kun on saanut siltä niin paljon.
– Kun olin saanut hyvät eväät perheestä, lapsuudesta ja menneisyydestäni ylipäänsä, minun piti ikään kuin maksaa takaisin sitä sijoitusta, mikä minuun oli tehty.
Mitä pidemmälle omasta sankaruudesta luopuminen etenee, sitä toimintakykyisemmäksi ihminen tulee.
– Sitä vähemmän turhaa sälää on tietoisuudessa, jolloin voin ottaa paljon rauhallisemmin. Kuvaruudulla on vähemmän häiriötä.
Luukut auki kokee merkityksellisiä asioita
Nuorempana vanhentuminen tuntui poikamaisena aina pidetystä Saurista kamalalta, mutta ”ei se tämän kamalampaa nyt tunnu olevan”.
Toivoakseen hän kokee vielä monia merkityksellisiä asioita pyrkiessään kulkemaan maailmassa silmät ja korvat auki. Aina saattaa näet kohdata uusia lintulajeja, kasveja tai mielenkiintoista musiikkia ja ihmisiä.
– Yritän pitää luukut jatkossakin auki. On mainiota, että toimintakykyni on säilynyt. Kaikki tämä sillä varauksella, että edellä sanomani on silkkaa horinaa ja setä jaarittelee.
Sauri toivoo ihmisten kertovan hänelle siinä vaiheessa, kun omissa jutuissa ei ole enää järkeä. Siihen asti hän on mukana monissa yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä, kirjoittaa ja pitää puheita eri foorumeilla.
Pitkää päivää tehnyt ja usein myös öisin ahertanut Sauri ei ole säästellyt itseään. Hän arvelee hyvien geenien suojanneen itseään. Toisinaan tosin ylirasitus ja masennus ovat käyneet liian raskaiksi.
– Terveyteni on kestänyt kaikkea tätä hämmästyttävän hyvin. Kop kop. Sen verran on jo elettyä elämää, ettei koskaan tiedä, mitä itselle tapahtuu ja milloin suoni ratkeaa päästä.
Pekka Sauri ei usko edes kuolinvuoteella huutavansa Jumalan armoa, vaan ajattelee että ”kuponki pitäisi olla sisällä jo ennen kuolinkamppailua”.
***
Kuka?
Pekka Sauri, 67
– Juuri nyt näillä lentomaileilla sitä alkaa ajatella, että pitää tehdä jo tänään se, mitä meinaa.
– Elämässäni olen ylpeä siitä, että olen elänyt monipuolisen elämän. Ehkä on jonkinlainen kunnia-asia voida välittää kokemuksiaan eteenpäin niille, jotka haluavat kuulla.
– Harrastan yhteiskunnallista vaikuttamista varmaan niin kauan kuin elän. Toimin kaupunginvaltuutettuna, kolumnistina ja puheenjohtajana Kansanvalistusseurassa, Suomen Museoliitossa ja Suomen Pakolaisavussa.
Ilmoita asiavirheestä