Villin pensasaidan ympäröimä pieni portti johtaa jyrkkään rinteeseen. Kuistille vievä polku on jään peitossa.
Ovella Patrick Tiainen toivottaa toimittajan ja valokuvaajan tervetulleiksi. Talon hän osti viisi vuotta sitten Rymättylän kirkonkylältä, aivan keskiaikaisen Pyhän Jaakobin kirkon kupeesta. Siitä lähtien Tiainen on vähitellen remontoinut kotiaan. Pelkkä ikkunoiden entisöinti perinteisin menetelmin vei pari vuotta.
– Tämä talo on opettanut minulle keskeneräisyyden hyväksymistä.
Sisustuksessa sekoittuvat vanha ja uusi. On trendikäs lankkupöytä ja Marimekon sohvatyyny, toisaalta vanhoja vintage-huonekaluja eri aikakausilta. Yksityiskohdat, kuten pankkiholvin ovi, muistuttavat talon entisestä elämästä.
Täällä Tiainen on pannut kuntoon myös omaa elämäänsä.
Media alkoi seurata Tiaista sen jälkeen, kun hän parikymppisenä vuonna 2014 perusti Kokkolaan karismaattisen ja konservatiivisen Uskon sana -seurakunnan. Oppinsa nuori pastori oli saanut kymmenen kuukauden raamattukurssilta Keniasta.
Tiaisella oli kuitenkin salaisuus, jonka hän yritti peittää jopa itseltään. Kun hän sitten rakastui mieheen, hän menetti kaiken. Rakennettuaan elämänsä uudestaan edessä oli uusi isku. Tällä kertaa konkreettinen.
ÄÄNI OLI kova. Kuin jonkinlainen pamahdus tai raksahdus tai ehkä molempia. Patrick Tiainen tunsi heti kasvoissaan kovaa kipua. Sitten pimeni.
Kesäkuun toisena viikonloppuna 2023 Tiainen osallistui Tallinnassa Baltic Pride -tapahtumaan. Sunnuntaina hänet oli kutsuttu puhumaan sateenkaarikristityille.
Puheen keskeytti yllättäen paikalle tullut mies, joka hyökkäsi Tiaisen kimppuun.
Havahduttuaan Tiainen näki verta ja sai kuulla, että hyökkääjällä oli ollut puukko. Terällä tämä oli osunut häntä käteen ja perällä kasvoihin.
Muut paikalla olleet pitivät yhä venäjäksi huutavaa miestä aloillaan. Ystävä kertoi miehen huutavan, että tämä on Jumalan kosto homoille.
Tapauksen tutkinta on Virossa yhä kesken, eikä se siksi ole jättänyt Tiaista rauhaan. Mutta on toinenkin, painavampi syy: jatkuva kipu.
Kun iskusta oli viime syksynä kulunut 465 päivää, Tiainen päivitti Facebookiin: Oletteko huomanneet, miten leffoissa joku saa turpaan, ja nousee heti ylös jatkamaan hommiaan?
Jotakuinkin yhtä nopeasti hän ajatteli ensin itsekin toipuvansa. Jo sairaalasta hän soitti esimiehelleen ja kertoi, että oli kyllä tulossa töihin mutta saattaisi myöhästyä pari tuntia.
Kotimatkalle Tiainen lähti seuraavana aamuna. Kaikki sattui. Kävely, suun avaaminen, laivan tärinä.
Päästyään kumppaninsa kotiin Espooseen Tiainen alkoi oksentaa. Oli hakeuduttava päivystykseen.
Totuus selvisi vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen kirurgin vastaanottohuoneessa Turussa: kasvoissa oli useita murtumia ja niiden korjaaminen vaatisi leikkausta.
Leikkauksen jälkeistä aikaa Tiainen kuvailee
”maanpäälliseksi helvetiksi”.
LEIKKAUKSEN JÄLKEISTÄ aikaa Tiainen kuvailee ”maanpäälliseksi helvetiksi”.
Oli kipua, mutta myös pelkoa. Tiainen säikähti kuulleessaan nimensä tai jos ovelle tuli yllättäen kukkalähetys.
Pian hän huomasi olevansa jatkuvasti väsynyt ja unohtelevansa asioita. Usein Tiaisesta tuntui siltä kuin hän olisi juuttunut tervaan.
Loppukesästä hän pääsi neuropsykologisiin testeihin. Selvisi, että isku oli aiheuttanut lievän aivovamman.
Tiaisen aivovamman ennuste on hyvä. Kuntoutus on päättymässä.
Kipu ei sen sijaan ole hellittänyt. Sen syynä on hermovaurio. Kotimaa on nähnyt Tiaisen potilaskertomuksia.
”Peruskipu” tuntuu Tiaisen mukaan vähän siltä kuin olisi juuri käynyt hammaslääkärissä.
Pahimpia ovat kuitenkin kipukohtaukset. Silloin tuntuu kuin joku vetäisi lasinsirua huulesta posken kautta ohimolle. Niitä tulee muutama päivässä.
Puhuminen provosoi kipua. Siksi Tiainen ei ole voinut palata työhönsä hätäkeskuspäivystäjänä. Nyt hän työskentelee Hätäkeskuslaitoksessa viestinnän asiantuntijana.
Tällaisista arkipäiväisistä asioista Tiainen puhui myös oikeuslääkärille, kun tämä taannoin kysyi häneltä mihin kaikkeen hyökkäys on vaikuttanut.
Mutta on isku vaikuttanut muuhunkin, oikeastaan aivan kaikkeen, Tiainen sanoo nyt. Myös hänen ihmiskuvaansa ja uskoonsa. Muutosta ymmärtääkseen on palattava taaksepäin.
PATRICK TIAISEN lapsuudenkodissa uskonasiat eivät olleet kovin merkittävässä roolissa. Äiti vei lapsia kirkkoon jouluna ja pääsiäisenä.
Paljon voimakkaammin Tiaisen lapsuutta määritti se, että jo 6-vuotiaana hän huomasi tuntevansa outoa vetoa poikia kohtaan. Sille tunteelle hänellä ei 1990-luvun Keski-Pohjanmaalla ollut edes sanoja.
– Ei meillä ollut Kokkolassa miespareja kadulla.
Kun sitten 2000-luvun taitteessa Kalle suuteli Sakua Salatuissa Elämissä, nuori Patrick ymmärsi, että televisiossa kuvattiin sitä, mitä hänkin tunsi. Aikuisten kauhistuneet reaktiot kertoivat, että kyse oli jostain iljettävästä.
Tiaisen nuoruus oli vaikea. Häntä kiusattiin koulussa, ja rippileirille mennessään hän oli masentunut.
Leiristä tuli kuitenkin käänteentekevä kokemus ainakin kahdella tapaa.
Ensinnäkin Tiainen tuli uskoon. Jo seuraavana iltana hän todisti kokemastaan muille leiriläisille. Puheessaan Tiainen siteerasi Jesajan kirjaa: ”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat.”
Ennen leiriä hän oli itsekin ollut nääntymäisillään, mutta nyt uskosta oli löytynyt ratkaisu.
Toiseksi leirillä Tiainen uskalsi ensimmäisen kerran sanoa ääneen olevansa homoseksuaali. Leirin työntekijä vastasi kertomalla, että Jumala rakastaa häntä, mutta tämä yksi asia pitäisi hoitaa.
Jälkikäteen Tiainen on ajatellut, että tuosta hetkestä alkoi kaksi matkaa: toinen kulki Jumalan kanssa ja toinen pois todellisesta Patrickista.
Seurakunnan kautta Tiainen ohjattiin sielunhoitajalle. Hänen kanssaan Tiainen puhui itsetuhoisista ajatuksistaan, mutta ei homoseksuaalisuudesta. Sitä sielunhoitaja piti alueena, jolla vain Jumala voi toimia. Lopuksi aina rukoiltiin, että Jumala parantaisi.
Sitä, mitä Jumalan pitäisi parantaa, ei tarvinnut erikseen sanoa. Tiainen ymmärsi kyllä.
Sielunhoitajalta hän sai luettavaksi yhdysvaltalaisen Andrew Comiskeyn kirjan Pursuing Sexual Wholeness. Siinä Comiskey kertoi kokeilleensa homoseksuaalista elämää, joka oli täynnä huumeita ja irtoseksiä. Sitten Comiskey oli tehnyt täyskäännöksen ja saarnasi nyt mahdollisuudesta ”eheytyä”.
Comiskeyn kirjan luettuaan Tiainen löysi uuden Elävät vedet -liikkeestä oppinsa saaneen terapeutin. Tämä suhtautui homoseksuaalisuuteen kuin riippuvuuteen. Siitä pääsisi eroon, jos vain jättäisi taakseen kaiken homoudesta muistuttavan.
Ajattelin, että tämä on minun ristini.
Suurin hätäni oli se, että voinhan muuttua.
Homoseksuaalisuuden torjumisesta tuli keskeinen osa Tiaisen uskonelämää.
– Ajattelin, että tämä on minun ristini. Suurin hätäni oli se, että voinhan muuttua.
Tiainen luki kirjat ja kävi kurssit.
Opiskeli kymmenen kuukautta kenialaisessa raamattukoulussa.
Perusti karismaattisen seurakunnan ja johti sitä kolme vuotta.
Rukoili polvillaan.
Avioitui naisen kanssa.
Mutta ei muuttunut.
KUN TIAISEN suhde mieheen paljastui keväällä 2017, hän menetti yhdestä iskusta avioliittonsa, yhteisönsä, työnsä, ammattinsa.
– Se, että rakastuin, tavallaan pelasti minut, mutta se sai nämä kaksi visusti erillään pitämääni todellisuutta törmäämään hallitsemattomalla tavalla, Tiainen sanoo.
Tuosta ajasta hän muistaa raskaana rintaa painaneen ahdistuksen ja valtavan uupumuksen.
– Olin hyvin tietoinen siitä, että olen pettänyt valtavan monen ihmisen luottamuksen.
Se sai miettimään, mitä elämässä enää voisi tehdä tai mihin hänellä edes olisi oikeutta.
Tiainen haki ja pääsi Pelastusopistoon opiskelemaan hätäkeskuspäivystäjäksi ja muutti Kuopioon.
Romahduksen myötä hän menetti myös omakuvansa. Seksuaalisuudestaan hänen piti opetella puhumaan kokonaan uusilla sanoilla.
Eheytysterapiassa Tiaiselle oli opetettu, ettei sellaista asiaa kuin homoseksuaalisuus ole edes olemassa.
– Se oli isähaava, rikkonaista maskuliinisuutta, häiriö psykososiaalisessa kehityksessä mutta ei seksuaalinen suuntaus eikä missään nimessä identiteetti. Ensin aloin myöntää faktoja. Että ok, olen homo.
Seurakunnassa Tiaista yritettiin saada vielä palaamaan. Ehdotettiin, että hän lähtisi Yhdysvaltoihin kaksivuotiseen eheytysterapiaan.
Tiainen lupasi lähteä, mutta totesi ettei voi luvata palaavansa takaisin heterona. Ajatuksesta luovuttiin.
NYT TUOSTA hetkestä on kulunut melkein kahdeksan vuotta. Tiainen on rakentanut ja löytänyt elämäänsä paljon sitä, minkä hän tuolloin menetti.
Uutta seurakuntaa Tiaisella ei kuitenkaan vieläkään ole. Aluksi hän ajatteli, ettei haluakaan löytää sellaista. Häneen teki vaikutuksen häpeätutkija Brené Brownin kirja Braving the Wilderness.
Siinä Brown kuvaa, miten tärkeää sosiaalisuus meille on ja kuinka yhteisön menettäminen on vakava uhka. Kun ihminen sitten syystä tai toisesta joutuu leirin ulkopuolelle, voi hänelle tulla suuri houkutus juosta seuraavaan leiriin.
– Olin ollut oman elämäni pakolainen pitkään. Päätin, että nyt en osta mitään valmista pakettia, vaan valitsen katsoa itseäni silmiin.
Viime aikoina seurakunnan puute on kuitenkin tuntunut suruna.
Yksi tärkeä yhteisö Tiaiselle on sopimuspalokunta. Lapsesta asti vapaaehtoista pelastustoimintaa harrastanut Tiainen on nykyään Rymättylän VPK:n puheenjohtaja.
Vapaapalokuntalaisten kanssa Tiaisen on helppo olla. Heitä yhdistävät julkilausutut arvot, auttamisen halu ja kiinnostus pelastustoimea kohteen.
– Mutta jään kaipaamaan yhdessä laulamista ja puhetta vaikka elämän merkityksellisyydestä, siitä mikä on tärkeää.
Virallisesti Tiainen erosi Uskon sana -yhteisöstä vasta hiljattain tänä talvena. Hän on harkinnut liittymistä takaisin evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta ei ole sitä vielä tehnyt.
Syynä on kirkossa edelleen vellova keskustelu seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Tiainen ajattelee, että tosiasiassa kirkossa keskustellaan kirkon suhteesta Raamattuun, mutta keskustelua käydään homojen kustannuksella.
Tiaisen mielestä kirkossa pitää olla vapaus ajatella monella tavalla, mutta samaan aikaan pitää osata käyttäytyä. Hän toivoo, että seurakunta voisi olla yhtä turvallinen paikka kuin koti.
– Haluan olla varma, että saan olla täysin totta.
PUHE KESKEYTYY hetkeksi, ja Tiainen painaa sormensa ylähuultaan vasten.
– Pikkaisen alkaa jyskyttää toi huuli, niin painan sitä takaisin.
Baltic Priden hyökkäyksen jälkeen Tiainen on opetellut elämään kehonsa ehdoilla.
– Keho sanoo, mitä voin tehdä. Se on tehnyt minusta avuttoman.
Toisaalta on tuntunut hyvältäkin huomata, että muista ihmisistä saa olla riippuvainen.
Kokemus on muovannut myös Tiaisen hengellisyyttä. Joskus aiemmin hän olisi saattanut ajatella, että uskomalla kipu katoaa.
– Uskossa, jonka piirissä olin monta vuotta, korostettiin, miten Jumala tekee hyvää ja usko tekee tyhjäksi paholaisen työt. No, ei tällaista hermovammaa noin vaan tehdä tyhjäksi.
On pitänyt opetella hyväksymään, että hyvä ja paha voivat olla totta yhtä aikaa.
– Voin olla samaan aikaan täysin hajalla ja silti kannatella toivon näkökulmaa. Ne eivät sulje toisiaan pois.
Aiemmin Tiaiselle tärkeä kohta Raamatussa oli Paavalin opetus uudesta luomuksesta: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”
Tiainen tulkitsi kohtaa niin, että vanhaa ovat homoseksuaaliset taipumukset. Uusi on heteroseksuaalisuutta, terveyttä, menestystä ja hyvinvointia.
Nyt hän ajattelee käyttäneensä uskoa välineenä
– Se oli vähän sellaista self helpiä, Tiainen sanoo.
Sellainen usko vaatii yrittämään ja puskemaan.
– Se ei ole levon paikka. Koen sen aika vieraana, mutta jonkun toisen ihmisen kokemus voi olla toinen. Jos on valkoihoinen ja hetero, niin sen avulla voi päästä pitkällekin. Mutta mitä sitten, jos tulee konkurssi, vakava sairaus tai oma lapsi tulee kaapista?
RYMÄTTYLÄN KIVIKIRKON kellotapulissa soivat ehtookellot joka lauantai kello kuusi. Tapuli on melkein Tiaisen pihassa. Sen soitto muistuttaa lapsuuden kesistä äidinäidin luona.
Ehtookellot olivat mummolassa tärkeä arjen ja pyhän rytmittäjä. Ennen niitä piti työt saada valmiiksi ja sauna lämmitettyä. Sunnuntaisin mummo meni Tiaisen mukaan aina kirkkoon, talvella potkukelkalla ja kesällä pyörällä.
Tiainen ei muista, että mummo olisi koskaan varsinaisesti puhunut uskostaan. Silti se näkyi kaikessa: siinä miten mummo toimi ja miten käyttäytyi muita kohtaan.
Mummo kuoli Tiaisen ollessa 11-vuotias. Nyt Tiainen haluaa kulkea kohti mummon tapaa uskoa.
– Olen ehkä laskeutumassa sinne mistä lähdin. Eli mummon rappusille. Siellä kuunnellaan kun kirkonkellot kajauttavat pyhälevon, eikä uskosta tehdä suurta numeroa.
Kriisien kautta Tiainen on joutunut vastakkain myös sen kysymyksen kanssa, onko Jumalaa olemassa. Jo kysyessä vastaus oli selvä: kyllä on.
– Tuntui hienoltakin huomata, että voin tietoisesti lakata uskomasta ja silti levätä uskossa.
Kuka?
Patrick Tiainen, 31
Juuri nyt hahmotan uutta elämää kriisin jälkeen.
Asun saaristossa kodissa, joka on minulle turvasatama.
Rukoilen ihmettelemällä hiljaa.
Lue myös:
Presidentti Sauli Niinistö Salon herättäjäjuhlien puhujaksi