Pappisoikeutensa elokuussa 2021 menettänyt Kai Sadinmaa ei ole säästellyt itseään, saati vastapuoliaan kirkkotaisteluissaan ja kirjoissaan. Tuoreessa teoksessaan Tinkimätön kuolemaan saakka (Bazar) hän jatkaa vielä pidemmälle.

”Minun on oltava valmis avoimesti käsittelemään ikävimpiä tunteitani, kateutta, kaunaa, katkeruutta, häpeää, huonommuutta, turhamaisuutta, pelkoa, vihaa.”

Kaikupohjan pohdinnoille antaa kuolemaantuomittu aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen (1905–1941), joka teloitettiin jatkosodassa metsään. Hän antoi nimensä ensimmäiselle siviilipalveluslaille, Lex Pekuriselle.

Pasifistimarttyyrin tarinan kautta Kai Sadinmaa analysoi lapsuudesta nousevia traumojaan ja niiden vaikuttamaa toimintaansa viiltävästi ja vereslihalla. Vastustajat ja kirkko, jonka ”perusrakenteisiin mätä on syöpynyt”, saavat samalla satikutia.

Sadinmaa selittää halunneensa olla rehellinen kaikessa. Siihen haastoivat kirjan aihe ja nimi.

– Minunkin täytyi olla tinkimätön. Jossain vaiheessa tuli olo, että olen kirjan päähenkilö ja Pekurinen on itsereflektioni peili.

Kirjailija katsoo sisäsyntyisen tinkimättömyytensä olevan samaa sukua kuin Pekurisen asenne: oman aatteen puolustaminen katkeraan loppuun. Se ei nouse pelottomuudesta, sillä hänellä on ollut hirveitä pelkoja.

– En ole vain koskaan kestänyt sitä, että isommat kiusaavat pienempiä. Jo ala-asteella sain pataan, kun menin väliin.

Kirkossakin kävi kalpaten.

– Kapinaa ja uhmaa tarvitaan silti aina. Kyllä Jeesuskin oli aika tinkimätön tyyppi. Hän meni päätyyn saakka – ja se oli käsittääkseni hyvä asia meille kaikille.

Kai Sadinmaan kolmijalkainen rescue-koira Duško löysi puusta jotain kiinnostavaa.

Väsynyt ja kyllästynyt häpeään

Sukupolvien taakkasiirtymät ovat yksi selitys siihen, miksi Kai Sadinmaa näki Pekurisen tarjoamasta peilistä niin haavoittuneen ja ristiriitaisen persoonan.

– Rankalla lapsuudella ja traumaattisilla kokemuksilla voidaan selittää paljon, mutten ole varma, tyhjentyykö selitys niihin. Mikään ei ole simppeliä ja mustavalkoista.

Tinkimättömyys liittyy syvään häpeään, jota hän kokee kompensoineensa ja peitelleensä aina.

– Olen niin väsynyt ja kyllästynyt häpeään, joka on leimannut koko elämääni. Miksi enää häpeäisin sitä, mitä minulle on tehty ja tapahtunut?

Häpeän juuret johtavat lapsuuden Tornioon. Alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen äiti oli taustaltaan emotionaalisesti hylätty ja kaltoin kohdeltu lapsi, jonka biologinen isä oli tabu.

Kain isä ei osannut osoittaa arvostusta ja tunteita pojilleen. Veli ajautui varhain rikoksiin ja päihteisiin. Kun Sadinmaa teki masentuneesta ja alkoholisoituneesta veljestä dokumenttia, tämä kuoli kesken kaiken.

Kai tajusi pikkupoikana, että hänet oltiin antamassa adoptoitavaksi. Prosessi peruuntui, mutta tieto kalvoi.

– Hylätyksi tulemisen kokemusta vahvisti se, kun lapsuuden kaverit käänsivät selkänsä. Ajattelin, että ehkä kirkko ottaisi syliinsä ja tarjoaisi korjaavan kokemuksen kaivatusta yhteydestä.

Ja ehkä pappeus olisi ratkaisu sisikuntaa kalvaneeseen tuskaan… Sen sijaan Sadinmaa koki, että kirkko ”nöyryytti pappia, joka intohimoisesti etsi ja kamppaili kristinuskon uudelleen sanoittamiseksi ja todeksi elämiseksi”.

”Palkinto minulle pitäisi antaa eikä potkua perseeseen”

Voi tietysti kysyä, mikä firma kestäisi työntekijää, joka julkisesti haukkuu omaa organisaatiota ja sen johtajia, vieläpä nimeltä?

Kirjailija-pappi kannusti kansaa ottamaan ehtoollisen omiin käsiinsä ja luopumaan piispojen kaitsennasta. Hän ei vähättele omaa rooliaan potkuihinsa johtaneessa prosessissa.

– Minulla on ollut tapana ampua itseäni typerästi jalkaan.

Sadinmaa myöntää provosoineensa tyhmästi esimerkiksi haastattelussa, jossa kertoi käsikirjoittaneensa koko erottamisjupakan. Hän rehenteli ja halusi antaa kuvan, että olisi hallinnut umpikujaan ajautunutta tilannetta.

Kirkon hierarkiaan törmääminen tapahtui väistämättömällä voimalla.

– Se oli surullinen tapaus. Tilanne ajautui huonoon kierteeseen, väärille jengoille. Yhteyttä kirkkoon ei enää löytynyt, mutta kristinusko on minulle yhtä tärkeä kuin ennenkin.

Purematta hän ei potkujaan niele, vaan ihmettelee, miten kirkolla oli varaa heittää hänet ulos.

”Palkinto minulle pitäisi antaa eikä potkua perseeseen. Eivätkö ne tajua, että olen Jumalan lahja kirkolle. Lahjani on ollut rohkeudessani kyseenalaistaa ja kapinoida.”

Teologi arvioi suhtautuneensa pappeuteensa liian kunnianhimoisesti, sillä kirkossa pärjätäkseen edellytetään keskinkertaisuutta ja puolisydämisyyttä.

”Minä en halunnut tekopyhää vaan pyhää, en kirkollista teeskentelyä vaan aitoutta, en Jumalan varjoa vaan Jumalan. En halunnut puhua saarnastuolissa palavasta pensaasta vaan sytyttää sen palamaan, syttyä itse ja sytyttää kaikki muutkin.”

Entiset kollegat, ”helppoheikit”, saavat kylmää kyytiä.

”Kuinka kevyesti nämä haaleat virkapapit, virkapiispat, eläkeviran varmistelijat, puhuvatkaan Jumalasta, armosta ja rakkaudesta, runtelevat sanoillaan olevaisen herkkiä säikeitä, elämän syviä salaisuuksia. Eikö heitä hävetä?”

Sadinmaata ei sielunavauksensa jälkeen enää hävetä entiseen malliin.

– Lahjani on ollut rohkeudessani kyseenalaistaa ja kapinoida, Sadinmaa sanoo.

Taitava sanankäyttäjä kuvailee kaunopuheisesti uskon mysteereitä

Draaman ja performanssien tekijä otti kirkossa rooleja, joissa esiintyi ainakin profeettana, parannussaarnaajana, hovinarrina, auktoriteetteja pilkkaavana rakkikoirana ja joskus hävyttömänäkin suunsoittajana.

Samaan aikaan herkkä mies otti uskonsa äärimmäisen vakavasti. Taitava sanankäyttäjä kuvailee kaunopuheisesti uskon mysteereitä, kuten taivasta.

Sadinmaa rakastaa kirjoittamista. Siinä neuroosivapaassa tilassa hän on haavoittumaton ja kaikki on hyvin. Kirjoittaessa kaikki ikävät tunteet, vammat ja tappiot ovat vain eduksi. Ne pakottavat ottamaan maailman haltuun ja saamaan päässä olevan kaaoksen järjestykseen.

Taistelu jatkuu kirjailijana ja perheenisänä, pienillä apurahoilla ja työttömyysavustuksilla.

Kannattiko kirjan kaksikon tinkimättömyys?

– Näen oman tinkimättömyyteni voittopuolisesti positiivisena palona sydämessäni ja hyvänä voimana, joka vie eteenpäin ihmisenä ja taiteilijana.

Suhtautuminen Pekuriseen on vähän ristiriitainen.

– Suren suuresti sitä, että Pekurisen piti kuolla ja lapset jäivät vaille isää, mutten voi kuin kumartaa syvään hänen edessään.

Kristityn tehtävä on olla marttyyri eli todistaja Jumalan valtakunnasta.

– Pekurinen oli profeetta ja marttyyri. Hän todisti siitä maailmasta, jossa toista ihmistä ei ammuta.

Tietyn roolin vanki

Rohkeus asettuu uuteen valoon, jos ihminen kokee sisäisenä pakkona, ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa, vaan joku tie pitää mennä loppuun.

– Ei minullakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Olin tietyn roolin vanki. Näin vain piti tapahtua. Vaihtoehtoni menivät varmaan jo varhain.

– Näen oman tinkimättömyyteni voittopuolisesti positiivisena palona sydämessäni ja hyvänä voimana, joka vie eteenpäin ihmisenä ja taiteilijana, Kai Sadinmaa toteaa.

Olisiko paluu papiksi mahdollinen?

– Olen iloinnut siitä, että raskas taistelu on loppunut. Iso taakka on pois harteilta. Ehkä olin liian kauan jossain järjettömässä roolissa, 27 vuotta pappina – vähän se surettaa.

Sadinmaa ei halua sulkea pois mitään vaihtoehtoa, mutta muutaman päivän päästä hän lähettää viestin, jossa vahvistaa olevansa helpottunut päästyään pappeudesta ja erottuaan kirkosta.

”En itse asiassa halua enää palata. Se on nähty ja se riittää. Tunnen suurta vapautta siitä, ettei minun enää tarvitse olla siinä roolissa. Terv. Kai.”