Esikuva, seurakunnan ja perheen äiti, emäntä ja paljon muuta. Etenkin kirkkoherran rouva venyi 1800-luvulla moneen rooliin. Vaikka kuvitteelliset pappiloiden naiset esiintyvät esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa, on todellisten pappiloiden naisten elämää tutkittu miehiin verrattuna varsin vähän.
Naiset ovat jättäneet jälkeensä vähän kirjallisia aineistoja, mutta 1800-luvun pappiloiden naisten kirjeitä ja muita kirjoituksia löytyy arkistoista. Pappiloiden naisista moni kirjoitti sujuvasti, mikä oli poikkeuksellista tuolloin.
Suomen historian dosentti Ulla Ijäs on perehtynyt etenkin Parikkalan ja Iisalmen pappiloiden naisten elämään esimerkiksi Pappilan naiset, eletty usko ja kokemus pitkällä 1800-luvulla -tutkimushankkeensa kautta.
1800-luvulla pappila oli sekä koti että työpaikka, vaikka maaseudun ja kasvavien kaupunkien pappilat erosivatkin monella tavalla toisistaan.
‒ Monen pappilan naisten arki oli hyvin samantapaista kuin ison maatilan tai kartanon rouvan ja emännän elämä, sillä arki oli aika pitkälti taloudenhoitoa ja perhe-elämää, Ijäs kertoo.
Perheeseen liittyviä askareita oli esimerkiksi ruoka- ja vaatehuolto sekä lastenhoito.
‒ Lisäksi pappilassa oli viranhoitoon liittyviä tehtäviä, kuten piispantarkastuksia, ja seurakuntalaiset kävivät hoitamassa asioita. Silloin papin vaimo oli kestitsemässä vieraita, Ijäs jatkaa.
PAPPILAN NAISET olivat esillä eikä roolista ollut helppo irrottautua.
‒ Eräs naisista kuvaili, että he olivat esimerkkinä seurakunnalle. Usein pappila oli esimerkki yhteisölle ja seurakunnalle miehen ja vaimon yhdessä elämisestä ja perheen muodostamisesta. Silloin tietysti papin rouva oli näkyvä hahmo, Ijäs kertoo.
Yhteisön jäsenten hyvinvoinnista huolehdittiin tunnollisesti. Pappiloiden naiset tekivät hyväntekeväisyystyötä hoitamalla sairaita ja apua tarvitsevia. Osa opetti pappilassa lapsia tai tarjosi koulutusmahdollisuuksia muille.
Monet pappilat toimivat esimerkkinä myös puutarhan ja talouden hoidossa. Käytännölliset papinrouvat saattoivat huolehtia lääkekasvien viljelystä ja näihin liittyvien neuvojen jakamisesta.
Marja Terttu Knapas kertoo pappiloiden puutarhoista, että Haapavedellä kirkkoherran puoliso opasti 1800-luvun lopulla naisia ja lapsia kasvitarhojen perustamisessa. Tavoitteena oli parantaa pitäjän köyhien oloja.
Protestanttisesta pappilakulttuurista kirjoittaneen Markku Heikkilän mukaan pappilan emännän tehtävänä oli johtaa, ohjata ja suunnitella talousaskareiden toteutusta.
Tämä kaikki asetti myös paineita.
‒ Osa koki, että esimerkkinä tai esikuvana oleminen vaati paljon voimavaroja. Ihmiset katsoivat ja arvostelivat, ja tehtävässä oli koko ajan esillä, Ijäs kertoo.
Erilaiset tunteet olivat osa elämää. Tutkimusaineistoissa papin rouva kertoi kohtaamastaan kadehtimisesta. Jos tuli toiselta paikkakunnalta, saattoi uuteen yhteisöön sopeutuminen kestää aikansa.
‒ Naiset kokivat välillä asemansa velvoittavaksi, ja epäilivät etteivät kykene täyttämään heille annettua roolia. Seurakuntalaiset odottivat papin vaimolta tietynlaisia arvoja ja uskonelämän esikuvallisuutta, Ijäs sanoo.
IJÄKSEN MUKAAN papin vaimon omakohtaista uskoa ja sen toteuttamista pidettiin tärkeänä. Usko oli 1800-luvun pappiloiden elämässä kuitenkin niin kaiken läpäisevää, ettei sen merkitystä aina erikseen eritelty. Herätysliikkeisiin kuuluvissa perheissä näin tehtiin muita enemmän.
‒ Henkilökohtaisissa pohdinnoissa oli ikään kuin itsestään selvää, että toimitaan Jumalan tahtoa toteuttaen.
Esimerkiksi Iisalmen kirkkoherran puoliso Elisabeth Collan (1791–1833) sai kirjeenvaihdossa ohjeeksi, että pitää olla kuuliainen Jumalalle ja ottaa vastaan mitä tulee.
Ijäs on huomannut, että pappilan rouville ajatus perheen ja seurakunnan äitiydestä oli tärkeä. Mainittu Elisabeth Collan sai kymmenen lasta, ja äidin rooli vaikutti hänen elämäänsä paljon.
Pappilan naisten elämä oli sidoksissa papin virkaan, jolloin leskien ja lasten asema oli hankala. Perheiden koteina toimivat pappilat olivat seurakunnan omaisuutta. Papin kuoltua perheet saivat jäädä armovuodeksi pappilaan, mutta sen jälkeen piti etsiä uusi asuinpaikka. Ijäksen tutkimasta kirjeaineistosta näkyy, että papin kuolema tuntui pelottavalta perheen tulevaisuuden kannalta.
Perheet turvasivat elantoaan hankkimalla yksityistä maaomaisuutta. Palvelusväestä huolimatta maatilan hoito oli pappilan tehtävien rinnalla hyvin työlästä. Naiset osallistuivat maatilan asioihin aktiivisesti, sillä papilla ei välttämättä ollut tähän aikaa.
Toisaalta varallisuuserot erottivat pappiloita. Osa pappiloiden naisista joutui miettimään tarkasti varojen käyttöä osan ollessa vapaampia tällaisista huolista.
PAPPISSUVUT OLIVAT 1800-luvulla tärkeitä. Yksittäisissä pappiloissa perheiden lähes kaikki tytöt saattoivat mennä pappien kanssa naimisiin. Tyttäriä koulutettiin hyviin naimisiin, ja monista pappiloiden tyttäristä tulikin papinrouvia heidän harjoiteltuaan pappilan emännöintiä lapsuudestaan saakka.
Suomalaiset pappilat -teoksessa Timo Åvist kertoo, että 1800-luvulla hieman alle puolet papinrouvista oli papin tyttäriä tai pappissuvuista. Heidän kauttaan säätyläistavat siirtyivät sukupolvelta toiselle.
Pappiloissa arvostettiin säätyläisten harrastuksia, kuten musiikkia, lukemista ja käsitöitä. Pappiloihin hankittiin myös soittimia ja kirjoja. Pappiloiden naisilla oli usein merkittävä rooli musiikkiharrastuksen ylläpitämisessä.
Pappiloissa oli usein paljon lapsia ja niissä asui myös sukulaisia. Maaseudulta perheiden pojat lähetettiin opiskelemaan kaupunkiin, mutta tytöt pysyivät kotona apuna. Vaikka tyttöjä koulutettiin kotona, paranivat mahdollisuudet saada koulutusta 1800-luvun aikana yleisten koulutusmahdollisuuksien kehityttyä.
Ijäksen mukaan oli harvinaista, että pappiloiden naiset olisivat lähteneet tietoisesti rikkomaan heille asetettuja rajoja. Papin puolisoa tarkasteltiin suhteessa pappiin, mutta pappien tyttärillä oli itsenäisempi rooli.
Siten papin tyttären asemasta oli mahdollista aloittaa oma ura, ja joukosta löytyi esimerkiksi opettajia ja postineitejä. Parikkalan kirkkoherran tytär Elisabeth Rönnholm (1826–1897) oli Suomen ensimmäinen naispuolinen postivirkailija. Myös esimerkiksi Keuruulla rovastin tytär hoiti pappilan yhteydessä olevaa postikonttoria.
1800-luvun lopulla useat pappiloiden neidit kouluttautuivat ja tekivät palkkatöitä. Mikkelin pappilan asukasta Signe Hornborgia (1862–1916) on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi naisarkkitehdiksi. Anna Heikel (1838–1907) toimi Pietarsaaressa isänsä pappilan yhteydessä olevan kuurojen kodin opettajana ja johtajana. Kirkkoherran tytär Ottilia Stenbäck (1848–1939) oli NNKY:n perustaja ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun johtaja.
Esimerkkejä olisi useita. 1800-luvun aikana muuttuva yhteiskunta avasikin pappiloiden naisille uusia mahdollisuuksia, kun naiset saivat aiempaa itsenäisemmän roolin eikä elämä perustunut vain säädyn ja perheen miespuolisten jäsenten asemaan.
Jutun lähteenä on käytetty myös Marja-Terttu Knapaksen, Markku Heikkilän ja Timo Åvistin teosta Suomalaiset pappilat. Kulttuuri-, talous- ja rakennushistoriaa (SKS 2017).
Ilmoita asiavirheestä