Aina silloin tällöin teologiassa päästään pohdiskelemaan sitä, mitä pahuudesta pitäisi ajatella. Viimeksi näin teki hiljattain Teologia.fi-sivusto. Sen monet hyvät artikkelit menevät pahuuden ytimiin.

Esimerkkeinä kokonaisuudesta mainitsen Mikko Postin tekstin siitä, ”Aiheuttaako Jumala pahan Tuomas Akvinolaisen teologiassa?” ja Mitra Härkösen ”Ei hyvää eikä pahaa. Buddhalaisuuden käsitys pahuudesta”.

Ihmiskunnalla ei ole pahalle yhtä selitystä. Jännitekentässä siis liikutaan.

Paha voi kiehtoa ihmismieltä. Joillekuille se on kuitenkin elämän järkyttävissä kohtaloissa koettua tai nähtyä murheellista, jopa kauhistuttavaa realismia. Toisille enemmän televisiosta tuttua asiaa, sillä paha ja helvetin esikuntapäällikkö Saatana ovat Jumalaisesta näytelmästä lähtien myös kulttuurin ja populaarikulttuurin kestokamaa.

Keskeinen kysymys on tietenkin ikiaikainen teodikea-ongelma: miksi hyvä Jumala sallii pahan? Samaa luokkaa on kysymys persoonallisen pahan olemassaolosta. Onko pahuus Raamatun ja kirkon keskeisen tradition mukaisesti seurausta Jumalan vastustajan Saatanan teoista? Vai olisiko paha sittenkin vain jotakin hyvänlaatuisempaa, hyvän puutetta, humanistisesti ajatellen jotakin sellaista, joka opetuksella ja ihmiseen kätkeytyviä hyvän voimia jalostamalla voitaisiin nujertaa.

Ihminen hallitsee? Jos näin on, tuhoaan kohti kulkevalla maailmalla ei mene hyvin.

”Teologisessa työssä kannattaa Saatanan ja pahuuden kanssa olla pidättyväinen ja myös (itse)kriittinen”

ALEKSIS KIVEN Seitsemän veljeksen lopussa pitäjän lukkari tilataan Jukolaan veljesten tuliaisjuhlaan pitämään sovintopuhetta kauan vihaa keskenään pitäneiden Jukolan ja Toukolan poikien välille.

1800-luvun luterilaisen yhtenäiskulttuurin äänellä julistavalle lukkarille ei ollut epäselvää, kuka oli syypää menneeseen toraan: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan”, aloitti lukkari puheensa. Ja päätti sen sovinnon mahdollisille vastustajille osoitettuun toivotukseen: ”Ja hän, joka ei nyt sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja maranatha, ja perkeleet hänet viimein helvetissä korventakoot.”

Se ei ollut mitään lässytystä. Mitäpä tuohon lisäämään.

Kirkkojen teologisessa työssä kannattaa Saatanan ja pahuuden kanssa olla pidättyväinen ja myös (itse)kriittinen, mutta kuitenkin uskollinen sille, mitä kauan ennen meitä on kristikunnan valtauomassa kiemurtelematta pahasta ajateltu: denialismi ei tässä asiassa ole teologisesti kestävää kehitystä.

Lopuksi pari lainausta Erkki Tantun kansanviisauksia kuvittavasta kirjasesta Papit ja pirut: ”Pulskii poikii mun poikani, san piru ko kirkos nukkujii katteli” ja ”Sepä soalis on, sano piru kun papin sae”.

Anatema ja maranata?

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä