Viime viikolla kokoontunut piispainkokous joutui jälleen kerran – ja tällä kertaa ilmeisesti kovin lyhyellä varoitusajalla – arvioimaan tiettyjen järjestöjen toimintaa ulkomailta hankitun pappisvihkimyksen johdosta.
Toinen järjestö- ja herätysliikekenttään kytkeytyvä ongelma eräiden piispojen työpöydällä ovat tällä hetkellä luvattomat ehtoolliset, joita on toimitettu Porissa, Seinäjoella ja myös Sipoossa.
On täysin ymmärrettävää, että piispainkokous ja yksittäiset piispat virkaansa ja velvollisuuksiaan hoitaessaan joutuvat paneutumaan myös kristillisten järjestöjen asioihin sikäli, kun ne koskevat esimerkiksi järjestöissä toimitettavia jumalanpalveluksia tai niiden ulkomailla vihittyjen pappien toimittamia sakramentteja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstissa. Kirkossa vallitsee järjestys.
Toisaalta ulkoapäin katsoen tuntuu siltä, että järjestöt ja herätysliikkeet vievät nykyisin kohtuuttoman paljon piispojen ja heidän kollegionsa aikaa ja energiaa. Pienenevien resurssien ja priorisoinnin kirkossa tällainen ei ole hyvä. Jatkoa ajatellen voi olla syytä miettiä, mihin kaikkeen korkean kirkollisen toimeenpanovallan on ollenkaan syytä puuttua. Voitaisiinko jotakin katsoa sormien läpi, vaarantamatta silti piispoille säädettyjen tehtävien asiallista hoitamista?
Pappisvihkimykset ja -oikeudet ovat pitkälti piispojen ja tuomiokapitulien peukalon alla, kuten pitää ollakin.
On esimerkiksi helppo yhtyä piispa Jari Jolkkosen mielipiteeseen siitä, että piispainkokouksen tulisi keskittyä isompiin asioihin kuin yhteen ulkomailla saatuun pappisvihkimykseen. Pitkän päälle kovin innokas jokaiseen risaukseen reagoiminen kollegiona voi myös syödä kunnianarvoisan instituution arvovaltaa. Ja koko kansankirkon kehitys sisältää nyt ja tulevaisuudessa monia suuria ongelmia, joihin reagoimiseen ja joiden hoitamiseen piispojenkin toivoisi saavan riittävästi mahdollisuuksia.
Jatkossa on voitava toivoa ja edellyttää, että ulkomaiden kirkoista ordinaatioita etsineet lähetys- ja herätysliikejärjestöt sekä itsenäisesti toimivat yksilöt asettuvat ruotuun ja tekevät asioissa entistä paremmin ennakoivaa yhteistyötä piispojen kanssa, sääntöjen mukaisesti. Pappisvihkimykset ja -oikeudet ovat pitkälti piispojen ja tuomiokapitulien peukalon alla, kuten pitää ollakin.
Erikoislaatuisen ”liperiturismin” loppuminen on myös järjestöjen oma etu – ovathan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvihkimykset edelleen mahdollisia ja avoimia myös järjestöjen palvelukseen meneville teologeille. Näin järjestöt myös vahvistaisivat omaa asemaansa kirkollisen kentän osina.
Vaikka kirkon jäsenistön ylivoimainen enemmistö ei ole koskaan herätysliikkeisiin kuulunutkaan, niistä on koitunut kirkolle pitkään paljon siunausta, ja liikkeet kannattajineen ovat saaneet kokea olevansa yhteisen kirkon rakentajina arvostettuja.
Jos teologisten ja kirkkopoliittisten erimielisyyksien kanssa ei kyettäisi elämään, edessä voi olla vaikeita ratkaisuja.
Eräiden lähetysjärjestöjen ja kirkon korkeiden päättävien elimien suhde ei tällä hetkellä ole paras mahdollinen. Tästä kertoo myös se, miten kahdelta järjestöltä evättiin kirkkohallituksen täysistunnossa kaksi virallista kolehtia. Kuinka välttämätöntä sellainen mahtoi lopulta olla?
Taustalla olevat teologiset ja kirkkopoliittiset kiistat ovat epäilemättä syvät, ja syitä etsittäessä peiliin katsomisen paikkoja on kaikilla osapuolilla. Kuitenkin kirkon johto voisi osoittaa järjestyksen ylläpitämistä ja hyvää tahtoa myös siten, että asiallista pitkämielisyyttä edelleen riittäisi. Järjestöt ovat edelleen täynnä kirkon jäseniä, jotka tahtovat kansankirkon jäseninä myös pysyä. Kaikki osapuolet ovat Kristuksen kirkon rakentamisen asialla.
Kirkon piirissä on aivan välttämätöntä, että kaikki osapuolet sitoutuvat yhdessä sovittuihin sääntöihin ja kirkon järjestykseen. Muuta tietä yhdessä jatkamiselle ei ole. Jos teologisten ja kirkkopoliittisten erimielisyyksien kanssa ei kyettäisi elämään, edessä voi olla vaikeita ratkaisuja. Mikään kuminauha ei tietenkään veny loputtomiin.
Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, miten rakentavasti kirkon virallisilla evl.fi-verkkosivuilla kerrotaan herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä. ”Järjestöt tukevat ja täydentävät seurakuntien työtä. Suomalaisen kulttuurin erikoisuus ovat kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet. –– Järjestöt tuovat seurakunnan toimintaan monipuolisuutta ja auttavat löytämään samanhenkisiä yli seurakuntarajojen.” Ja vielä: ”Uusia liikkeitä ja ryhmiä syntyy jatkuvasti esimerkiksi jumalanpalvelusyhteisöjen ympärille, samassa elämäntilanteessa olevien välille tai jonkin yhteiskunnallisen vaikuttamisteeman ympärille.”
Herätysliikkeillä, kristillisillä järjestöillä ja jumalanpalvelusyhteisöllä on selvästi omat paikkansa myös kirkollisen viestinnän näkökulmasta. Tästä on hyvä jatkaa.
Lue myös:
Pääkirjoitus: Näyttää siltä, että Sley ja Kansanlähetys tahallaan uhmaavat piispoja
Keniassa papiksi vihitty Kristian Tienhaara toimi asiassa yksin, Jari Jolkkonen arvioi
Piispainkokous pyytää Sleyltä ja Kansanlähetykseltä selvitystä Kenian pappisvihkimyksestä
Sleyn entinen ja Kansanlähetyksen nykyinen työntekijä sai pappisvihkimyksen Keniasta
Pääkirjoitus: Voisivatko kirkot tarjota lämmintä yösijaa vaikkapa kiertävällä periaatteella?
Ilmoita asiavirheestä