Miten brändätä ikuinen ja muuttumaton kirkko niin, että se kelpaa kaikille edes jotenkin? Jos joku tällaisessa on onnistunut, niin vastikään edesmennyt paavi Franciscus.

Paaviutensa kahdentoista vuoden aikana Franciscuksen onnistui luoda katolisesta kirkosta dynaamisempi ja elävämpi, enemmän ihmisen arjessa kiinni oleva julkikuva kuin edeltäjänsä. Se alkoi jo siitä, ettei hän suostunut käyttämään paavin punaisia kenkiä eikä asumaan palatsissa vaan vaatimattomassa vierastalon asunnossa.

Franciscus pesi köyhien jalkoja, poimi lapsia syliinsä, jätti itsestään mielikuvan ihmisen tasolla kulkevana ja helposti lähestyttävänä paavina. Yli kirkkokuntarajojen hänen toimiaan ja sanomisiaan seurattiin kiinnostuneina.

Diplomaatti Franciscus ei ollut eikä poliittinen taituri. Ei hän ollut myöskään radikaali uudistaja, mutta hän piti ihmisistä. Hänen aseensa oli paluu kristinuskon ydinsisältöön: Kristuksen tuomaan toivoon, armollisuuteen ja lähimmäisen rakkauteen. Siitä hän puhui. Siihen perustui hänen tapansa suhtautua myös niihin, jotka kirkossa jäävät syrjään.

Sillä miten Franciscus kohtasi ihmisiä, hän onnistui häivyttämään opillisesti edelleen hyvin konservatiivisen kirkon rajapintaa lempeämmäksi ja lähestyttävämmäksi. Hänen käytännön uudistuksiaan oli nunnien nostamineen vahvempaan asemaan katolisessa kirkossa hyväksymättä kuitenkaan naisten pappeutta.

Franciscus avasi varovasti reittiä homoseksuaaleille pareille saamaan siunaus kirkossa, mihin Saksan katolisessa kirkossa nyt on tartuttu innokkaasti. Ei hän silti parien vihkimistä ajanut. Hän ohjasi myös armollisuuteen eronneita ja uudelleenavioituneita katolilaisia kohtaan ja keskustelemaan siitä, voisivatko he saada kirkossa ehtoollista.

Suomessakin Franciscus herätti toivoa ja iloa kirkon liberaaleissa piireissä samalla kun luterilaiseen kirkkoon pettyneistä konservatiiveista jotkut löysivät tiensä katoliseen kirkkoon. Se on hämmästyttävää.

Hyvin brändätty, Franciscus. Sinusta kannattaa ottaa oppia. Kantakoot enkelit sinut hyvän Taivaallisen Isän huomaan!