Elina Vuola pohdiskelee niin kutsuttua vihapuhetta blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä.
”Vihapuheen” hahmottaminen häpeä- ja pelkopuheena, jonka keskuksena on puhuja eikä puheen kohde, tekee tämän ristiriitaisen kulttuurisen perintömme näkyväksi, Vuola päättää kirjoituksensa.
Tätä ennen hän on todennut, että termi vihapuhe julkisessa keskustelussa ei auta ymmärtämään kaikkea vihapuheeksikin kutsuttua. Uskonnollisissa piireissä käytävä keskustelu seksuaalisuudesta on Vuolan mukaan esimerkki tästä. Leimaaminen kohdistuu oman yhteisön sisällä toisella tavalla ajatteleviin.
”Kyse on suru- ja pelkopuheesta. Pelko ja suru kumpuavat jonkin olennaisen - todellisen tai kuvitellun - menetyksen tunteesta. Todellista on vaikutusvallan ja muun vallan menetys monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Mutta menetyksen tunne kohdistuu myös kuviteltuun menneisyyteen: meillä on ollut jotakin, mitä enää ei ole, mutta pitäisi olla. Joku tai jotkut ovat syyllisiä tähän ryöstöön”, Vuola kirjoittaa.
Osa ”vihapuheesta” on hänen mukaansa myös häpeäpuhetta. ”Häpeän tunteet liittyvät siihen, ettei tule nähdyksi ja kuulluksi. Yhteiskunnassa on monia ihmisryhmiä, joita ei kuunnella ollenkaan. Tästä häpeästä kumpuava aggressio kohdistuukin pohjimmiltaan omiin kauhuihin ja pelkoihin. Siitä puuttuu vuorovaikutus, vaikka kiukku kohdistettaisiinkin toiseen ihmiseen. Juuri vuorovaikutuksen puute tekee netissä pauhaamisen niin helpoksi”, hän toteaa.
”Kyse on siis myös minäpuheesta, vaikka se ilmenee muista kuin itsestä puhumisena. On aina joku toinen, joka on ongelma uskonnolleni, arvoilleni, yhteiskunnalleni tai itsetunnolleni sekä syypää tulossa olevalle tuholle.”
(Teemakuva Wikipediasta)
Lue Vuolan kirjoitus kokonaan täältä