[Arkistojuttu] Kesäkuussa 1967 Israelin ilmavoimat teki yllätysiskun Egyptin ja Syyrian lentokentille. Seurasi niin sanottu Kuuden päivän sota, jonka aikana Israel valloitti muun muassa Jerusalemin ja Länsirannan.
Olin tuolloin yhdeksänvuotias siilitukkainen poika. En ymmärtänyt, mikä on Israel ja miksi aikuiset puhuivat sodasta huolestuneen oloisina.
Vuonna 1973 ymmärsin jo, että Israelin valtiolla on paljon tekemistä Raamatun ja koko maailman historian kanssa. Uutislähetykset kertoivat Jom Kippur -sodasta. Olin seurakuntanuori, ja saamani opetuksen vuoksi pidin sodassa Israelin puolia.
Helsinkiläisen Pitäjänmäen seurakunnan opetus oli perusviidesläisesti värittynyttä: käsitin raamattuopetuksen niin, että Vanhan testamentin Israel ja juutalainen kansa samastettiin kristilliseen kirkkoon ja kristittyihin. Myöhemmin opin tietämään, että kyse oli niin sanotusta korvausteologiasta, joka on ehkä hieman arveluttavaa, mutta eri muodoissaan melko yleistä.
Tuohon aikaan alitajuntaani iskostui lisäksi ajatus juutalaisista valittuna kansana. Heidän erityisasemansa Vanhan testamentin Jumalan silmissä heijasteli Uuden testamentin Jumalan kaavailemia maailmalopun vaiheita. Jos halusi tulkita aikojen merkkejä, piti katsoa tarkkaan Israelia ja erityisesti Jerusalemia.
Saamani opetuksen vuoksi olen aina suhtautunut Israeliin myötämielisesti, vaikka sen valtiolliset teot – kuten Länsirannan asukkaiden kohtelu ja siirtokuntien perustaminen – eivät aina oikeudenmukaisuuden seulaa läpäisekään.
Vertaan suhtautumistani Israeliin jääkiekkojoukkueen kannattamiseen.
Kun on lapsena ja nuorena oppinut kannattamaan jotain joukkuetta, minun tapauksessani HIFK:ta, ei tunteelle voi mitään. Vaikka joukkue olisi kuinka kurja ja avuton, sydän sykkii sille – sanoi järki mitä hyvänsä.
Kadun varjoisalla puolella
Jerusalem toukokuun alussa 2013. Tai ehkä vuosiluvuksi pitäisi ilmoittaa 5773, joka on juutalaisen kalenterin nykyhetki. Lämpötila on 27 astetta. Unohdin hatun hotellille, ja aurinko paistaa päälakeen. Yritän pysytellä katujen varjoisilla puolilla.
Tämä on ensimmäinen varsinainen matkani Jerusalemiin. 18 vuotta sitten vietin täällä pikaisesti puoli päivää.
Jerusalemin ydin, Vanhakaupunki, voi järkyttää pahaa-aavistamatonta turistia. Hartautta ja hurskautta on havaittavissa kovin vähän, myyntikojuja sen sijaan näkyy joka puolella.
Astun metallinpaljastimen läpi Länsimuurille.
Tämän olen nähnyt satoja kertoja, televisiokuvissa. Muuri, jonka edessä miehet rukoilevat vasemmalla puolella ja naiset oikealla puolella. Naisten puoli on pienempi, ja siellä on tungosta.
Länsimuuri, Itkumuuri, Rukousmuuri, tuntuu kuitenkin täällä toisenlaiselta kuin tv-kuvissa. Paikka on luonnossa pienempi, arkisempi ja turisteja täynnä. Hölmistykseni näkyy varmaan ulospäin.
En koe mitään pyhää tai ylevää.
Tuttu nuorisopappi kävi Jerusalemissa ensimmäistä kertaa 1970-luvun loppupuolella. Hän törmäsi kulttuurieroon ja toi tuliaisina ikimuistoisen lauseen: Siellä oli kauhea tungos. Ei ihme, että joku lähti seuraamaan Jeesusta, kun tämä sitä pyysi.
Myös israelilainen kirjailija Amos Oz tietää, mistä puhuu: Jerusalemissa jokainen on jonkin sortin messias, valmiina ristiinnaulitsemaan toisia heidän uskomustensa tähden ja tulemaan itse ristiinnaulituksi omansa tähden.
Myös TV7 on paikalla
Matkustin Jerusalemiin, koska haluan päästä selvyyteen Israelista. En Israelin valtiosta, vaan hengellisestä Israelista, joka kiteytyy Jerusalemissa.
Haluan päästä selvyyteen hengellisistä juuristani, omasta Israel-uskostani tai sen rippeistä. Ulottuvatko uskoni perusteet 4000 vuoden taakse valitun kansan tunnelmiin ja todellisuuteen? Olenko minä osa uutta Israelia, todellisuutta, jonka Jumala lupasi Vanhassa testamentissa, mutta joka sai uuden suunnan Uudessa testamentissa ja Kristuksessa?
Kysymyksenasetteluni voi tuntua irralliselta, mutta se porautuu kristinuskon erityisyyteen. Vanha testamentti kuuluu sitkeästi Raamattuun, vaikka jo 100-luvulla elänyt kirkkoisä Markion esitti, että se tulisi jättää pois kristittyjen lukulistalta.
Olemmeko me kristityt köyhän miehen juutalaisia vai Jumalan silmäteriä?
Pohdin Israel-uskoa TV7:n Jerusalemin-toimituksessa työskentelevän tuottaja-ohjaaja Katri Huusarin kanssa. Istumme Vanhankaupungin lähellä olevan ostokeskuksen kahvilassa. Huusari tekee viikoittain nähtävää Israel puhuu -nimistä hengellistä asiaohjelmaa. Olen katsonut sitä silloin tällöin. Ohjelmassa ei koskaan ole mitään Israel-vastaista.
Huusari on asunut Jerusalemissa neljä vuotta. Hän oppi ajattelemaan Israelia vasta alettuaan työskennellä TV7:n kotimaantoimituksessa ja tehtyään lyhyen työmatkan Pyhään maahan. Pian Jerusalemissa tuli leikkaajan paikka auki muutamaksi kuukaudeksi ja Huusari otti työn vastaan. Seuraavaksi hän saikin mahdollisuuden siirtyä tekemään vakituisesti ohjelmia maasta ja kaupungista, jotka ovat Jumalan silmissä erityisiä.
Kuinka niin erityisiä?
Huusari sanoo, että kyse on uskosta. Yritän perustella teologisesti, että kristityt lukevat ensisijaisesti Uutta testamenttia, vaikka Raamattu onkin kokonaisuus. Vanha on siivilöitävä Uuden lävitse. Uudessa testamentissa ei kehoteta siunaamaan Israelia, toisin kuin Vanhassa.
Huusari on eri mieltä. Hän sanoo kokeneensa, että se, joka siunaa Israelia, saa itse siunauksia elämäänsä kymmenkertaisesti. Hän sanoo jopa kokevansa, että Israel ja erityisesti Jerusalem ovat maailman henkivaltojen taistelukenttä, jossa hyvän ja pahan voimat kohtaavat.
Huusari paljastaa, että joskus hän kokee omassa kehossaan esimerkiksi päänsärkynä Jerusalemissa vallitsevat jännitteet ja konfliktit.
Näkymätön ja hengellinen Israel
Suurin ongelma suomalaisessa ja laajemmin amerikkalaisperäisessä evankelikaalisessa Israel-uskossa ja -innossa on mielestäni Israelin valtion ja hengellisen Israelin samastaminen. Rohkenen myös epäillä, että länsimaiden Israel-uskovaiset jopa haittaavat tahattomasti Lähi-idän konfliktin ratkaisua.
Vai mitä pitäisi ajatella Sar-el-nimisestä järjestöstä, joka antaa innokkaille siviileille mahdollisuuden osallistua vapaaehtoisina Israelin armeijan huoltotehtäviin. Mukana on ollut myös suomalaisia. Lentoasemalla tapaan norjalaisseurueen, joka on palaamassa kolmen viikon työjaksolta. Lääkehuollossa työskennellyt joukko piti kokemusta erinomaisena.
Israelin armeija puolustaa oikeutetusti kansalaisiaan, mutta samalla se osallistuu palestiinalaisten elämän vaikeuttamiseen.
On hyvä palauttaa mieliin, että Israelin valtio syntyi vuonna 1948 kansainvälisellä tuella toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen. Valtio synnytettiin Britannian hallinnoimalle Palestiinan mandaattialueelle, jonne oli muuttanut juutalaisia jo 1800-luvun lopusta lähtien. Itsenäistyminen ajoitettiin toukokuun 14. päivään, jolloin britit vetäytyivät alueelta.
Ensikosketukseni nyky-Israelin syntyhistoriaan sain Leon Urisin bestseller-kirjasta Exodus. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1960. Elokuvasta opin, että itsenäistymisessä oli kyse myös kansainvälisestä politiikasta ja sisäisestä valtataistelusta.
Israelin kansallisvaltion perustamisaatetta kutsuttiin sionismiksi. Nykyisin sionisti tarkoittaa yksinkertaisimmillaan samaa kuin Israelin julkinen kannattaja.
Olenko minä sellainen?
Ehkä jonkun mielestä olen, koska kirjoitan tällaisia juttuja ja höpötän hengellisestä, näkymättömästä Israelista. Sionismilla on kuitenkin ikäviä poliittisia ja uskonnollisia sivumerkityksiä.
En pidä itseäni sionistina, vaikka toivonkin Israelille hyvää ja sen alueelle rauhaa.
Keskustelu oliivipuiden alla
Suomalainen teologi ja arkeologi Mikko Louhivuori on asunut 30 vuotta Israelin ja palestiinalaisalueen rajalla Beit Jalan kaupungissa. Se on viimeisiä Länsirannan kaupunkeja, jonka asukkaista enemmistö on vielä kristittyjä. Moni kristitty tosin muuttaa alueelta pois, jos suinkin mahdollista.
Louhivuori työskentelee turistien karttamassa Itä-Jerusalemissa sijaitsevassa Rockefeller-museossa. Hänen vaimonsa on arabikristitty. Perheen neljä täysi-ikäistä lasta asuvat jo poissa Lähi-idästä, kaksi heistä Suomessa.
Tapaan Louhivuoren museon puistossa, oliivipuiden alla. Louhivuori suhtautuu Israel-uskovaisiin hieman huvittuneesti. Ymmärrän oitis, miksi. Kotisohvalla on helppoa istua lukemassa Raamattua ja rakentaa ihmeellisiä yhteyksiä nykyhetken ja vanhatestamentillisten kovien sanojen välille. Mutta keskellä israelilaisten ja palestiinalaisten, juutalaisten ja muslimien, konfliktia ei tee mieli elätellä kristillispohjaisia hengellisiä pilvilinnoja.
Louhivuoren analyysi Jerusalemin hengellisyydestä on hyytävä. Kyse on Vanhan testamentin Jumalan rautakautisesta moraalista. Valittu kansa sai raivata kansoja väkivalloin tieltään. Tarvittaessa piti tappaa vihollisen naiset ja lapset, ja jos ei tappanut, teki vastoin Jumalan käskyä. Juutalaisuudessa vaikuttaa edelleen tiukkoja suuntauksia, joille sama miekan laki on voimassa yhä.
Juutalainen uskonto ei ole globaali samassa mielessä kuin kristinusko ja islam. Juutalaisuus on sidottu maahan ja tiettyyn maailmankolkkaan, Israeliin.
Eikä tässä vielä kaikki. Louhivuoren mukaan kaikki kiteytyy Jerusalemiin ja Temppelivuoreen. Viime kädessä on kyse sen omistuksesta.
Temppelivuorella on nyt Al Aqsa -moskeija, yksi muslimien pyhimmistä paikoista. Paikan pyhyys tulee Koraanin kertomuksesta, jossa Muhammed kävi unessa paratiisissa. Tulkinnan mukaan paikka oli Jerusalemin Temppelivuori.
Aiemmin vuorella on sijainnut juutalaisten temppeli. Se on ainoa paikka, jossa voi uhrata Jumalalle. Niin sanottu Toinen temppeli tuhottiin jo vuonna 70 jKr.
Ongelmaa pahentaa eräiden muslimien halu mitätöidä alueen juutalainen historia. Vanhassakaupungissa törmäsin muslimimieheen, jonka traktaateissa kerrottiin, ettei juutalaisilla ole historiaa Temppelivuorella eikä Jerusalemissa.
Pieni joukko Israel-uskovaisista kristityistä haluaisi tukea eräiden juutalaisryhmien tavoitetta rakentaa temppeli uudelleen vanhalle paikalle. Ensin pitäisi vain raivata kultakupolinen moskeija pois tieltä.
Israelin valtio haluaa turvata Temppelivuoren moskeijojen koskemattomuuden.
Helluntailaisia Brasiliasta
Erityisesti protestantit ja evankelikaalis-karismaattiset kristityt suosivat pyhiinvaelluspaikkanaan Jerusalemin Puutarhahautaa. Se on toinen mahdollinen, tosin epätodennäköisempi Jeesuksen hautapaikka. Todennäköisempi on Pyhän haudan kirkko Vanhassakaupungissa.
Puutarhahauta on 1800-luvun lopun romanttinen neronleimahdus. Sen ympärille on rakennettu eräänlainen hengellinen teemapuisto, mitä viehättävin puutarha, jonka varjoisissa nurkkauksissa voi mietiskellä ja lukea Raamattua.
Jeesuksen haudan suulla turistit ottavat valokuvia toisistaan oviaukon edessä. Taustalla laulaa brasilialaisten helluntailaisten seurue. Moni nostaa käsiään rukouksen ja ylistyksen merkiksi. Yhteensattuma on hauska, sillä ollessani Puutarhahaudalla 18 vuotta aiemmin paikalla oli niin ikään brasilialainen helluntaiseurue.
Mutta mikä minä olen arvostelmaan toisten uskonnollisia tunteita ja sitä, missä he niitä kokevat! Pyhissä paikoissa olennaista ei aina ole niiden aitous, vaan merkitykset, joita niille annetaan.
Puutarhahaudan turisteja kuhisevassa rauhassa ja varjostavien puiden siimeksessä on helppo päästä kiinni oman hurskauselämän Jeesus-tunnelmiin.
Valokuva Puutarhahaudasta on minulle ikoninen. Se on tuttu lukuisista eri yhteyksistä. Kuva herättää minussa tunteita ja teologisia ryöpsähdyksiä, palasia, jotka etsivät kokonaisuutta, johon kuulua.
Älyllisesti ajateltuna on koomista, että syvät tunteet Jerusalemissa kiinnittyvät kuviteltuun ja keinotekoiseen. Puutarhahauta on tyyppiä ”olisi voinut olla”. Jeesuksen hauta olisi voinut olla tällainen. (tee videovierailu Puutarhahautaan)
Haredit antavat piut paut
Ortodoksimunkki Serafim Seppälän mainiossa kirjassa Kultainen Jerusalem jahdataan kolmen uskonnon pyhän kaupungin sielua. Kirjassa esitellään pyhyyden kuusi kehää.
Juutalaisuuden mukaan pyhyyden ytimessä on kaikkein pyhin. Sen jälkeen tulee temppeli, sitten temppelialue. Neljäntenä pyhyyden kehänä on temppelikaupunki eli Jerusalem, viidentenä on paljon puhuttu Pyhä maa ja kuudentena epäpyhä maa eli loput maapallosta, mukaan lukien Suomi.
Suomen ja Israelin lipuissa on samat värit, mutta sillä ei ole teologista merkitystä, ellei mukaan lasketa suomalaista sinisilmäisyyttä.
Istun hotellin terassilla ja katson, kuinka sisään astuu konservatiivisia ortodoksijuutalaisia, haredeja. Hotelli on heidän suosiossaan. Miksi kristittyjen pitäisi olla innostuneita mustahattuisten ja oudosti pukeutuneiden miesten uskonnollisista ajatuksista? Miksi juutalaisuus on niin tärkeää, että sen ympärille pitää synnyttää kristinuskon erityinen muoto, Israel-uskovaisuuden alakulttuuri?
Haredit todennäköisesti piut paut välittävät pohdinnoistani. He ovat valittu kansa ja sen uskollinen ydin, joka lukee Tooraa kävellessäänkin. Vain veri voi tehdä oikean juutalaisen, käännynnäisten kanssa on vähän niin ja näin.
Toki tiedän, että ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia. Jeesuskin oli. Mutta eikö Uusi testamentti irrota kristinuskon juutalaisuudesta? Emme ole juutalaisuuden lahko, vaan jotain ikiomaa.
Juutalaiskristittyjen yhteisöt katosivat uskontojen maailmankartalta jo ensimmäisinä vuosisatoina. He, joita nykyään kutsutaan messiaanisiksi juutalaisiksi, ovat toista juurta ja 1800-luvulla syntyneen juutalaislähetyksen perillisiä.
Messiaanisia juutalaisia on Israelissa 10 000–15 000, koko maailmassa noin 300 000. Heidän määränsä sanotaan kasvavan eritoten Yhdysvalloissa.
Hotellin aulassa päivystää New Yorkista Israeliin 30 vuotta sitten muuttanut rabbi. Tupakkatakkia muistuttava vaate päällään tämä kyttää, saapuuko paikalle saksalaisia. Rabbi haluaa hölmistyttää heidät sanomalla saksaksi hyvää päivää ja toivottamalla heidät tervetulleeksi. Kyse lienee huumorista ja piruilusta. Minuakin hän luuli saksalaiseksi.
Myytti muuttuu henkilökohtaiseksi
Katri Huusari ja Mikko Louhivuori eivät ole koskaan tavanneet. Hei eivät edes tienneet toistensa olemassaolosta ennen kuin kerroin, keitä haastattelen juttuani varten. Jerusalemissa asuvilla suomalaisilla ei ole Suomi-kerhoa, vaan jokainen on paikalla omista syistään.
Louhivuori on ollut poissa Suomesta jo niin kauan, että hänen elämänsä on toisaalla. Lisäksi arkinen osallisuus Lähi-idän konfliktin vaikutuksiin ja väkivallantekojen todistaminen silminnäkijänä ovat vahvistaneet hänen identiteettiään ulkosuomalaisena.
Huusarin näkemys pohjautuu evankelikaaliseen hengellisyyteen. Se ammentaa tietystä tavasta lukea Raamattua ja ankkuroituu omaan vahvaan kokemukseen.
Louhivuori puhuu oppineena teologina ja Israelin asioita perin pohjin tuntevana paikallisena. Hän sanoo, että koko kysymys Pyhän maan omistamisesta ja Jerusalemin merkityksestä näyttää erilaiselta katsantokannasta riippuen. Israel-uskovaisuuden näkökulma on Louhivuoren mukaan kokonaisuudessa varsin mitätön, eikä siitä ole paikallisten asukkaiden elämässä ratkaisuksi mihinkään todelliseen.
Huusari puolestaan on minulle elävä esimerkki siitä, että Vanhan testamentin historialliset ja myyttiset kertomukset voivat muuttua henkilökohtaiseksi kokemukseksi 2000-luvun alun ihmiselle. Eikä Huusari ole tunteineen ja tulkintoineen yksin. Israel-silmälasit ovat tuttuja kapistuksia Suomessakin.
Louhivuorin puheesta käy ilmi, mitä eroa on kuvitelmilla ja todellisuudella. Raamatullinen rakennelma hengellisestä todellisuudesta on erilainen kuin kristityn elämä keskellä konfliktia, joka on viime kädessä juutalaisuuden ja islamin syväkerrostumassa.
Lähi-idässä on kyse politiikasta, mutta myös uskonnosta. Täydellisesti niitä ei voi erottaa, mutta arjen kannalta politiikka ja diplomatia ovat parempi keino päästä eteenpäin kuin uskonnolliset ydinkrampit eli totuudet, joista ei voi tinkiä.
Israel on olemukseltaan tiukasti juutalainen kansallisvaltio. Avioliitot on sallittu vain samaan uskontoon kuuluvien kesken. Valtio kuitenkin tunnustaa muualla solmitun seka-avioliiton, ja niinpä monet parit käyvät Kyproksella pikavihillä kuin Las Vegasissa ikään.
Nykyisin Israelissa on kahdeksan miljoonaa asukasta. Heistä kuusi miljoonaa on juutalaisia. Arabeja on 1,6 miljoonaa. Maahan on muuttanut lisäksi runsaasti siirtotyöläisiä Thaimaasta, Kiinasta ja eri puolilta Afrikkaa.
Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin lisäksi Israelin maaperällä on myös druusilaisuuden ja bahailaisuuden pyhiä paikkoja.
Maan henkisestä ilmapiiristä kertoo erään Israelissa paljon matkustavan suomalaisteologin havainto. Hän lenkkeilee usein matkoillaan ja sanoo: Jos vastaantulija väistää minua, hän on arabi, mutta jos minä joudun väistämään vastaantulijaa, hän on juutalainen.
Pinkit Israel-lasit silmillä
Yrittäessäni ratkaista hengellisen Israelin ja hengellisen Jerusalemin merkitystä itselleni – en koko maailmalle, Herra paratkoon! – alan taipua nöyryyteen.
Jokaisella on oma Jerusaleminsa, ja se, joka kovimmin huutaa ja vetoaa Jumalaansa, kokee tietysti olevansa oikeassa ja oikeutettu omaan osaansa.
Kaikkia näkökulmia ei voi pitää auki yhtä aikaa. Tai voi, mutta silloin ei voi ottaa mitään niistä omakseen, vaan on suostuttava epävarmuuteen ja etsinnän jatkumiseen. Monikerroksisen talon ikkunoista voi katsoa ulos vain yhdestä kerrallaan.
Ja Jerusalem, jos mikä, on täynnä kerroksia ja ikkunoita tämän- ja tuonpuoleisuuteen.
Olen ymmärtänyt matkani aikana kaksi asiaa. Ensinnäkään en pääse sisälle Raamatun lukutapaan, jonka mukaan Jahve-kultin ylläpitämiseen tarkoitetut sanat ja kehotukset koskevat minua ja vaativat liittymään juutalaisuutta ihannoivaan kristilliseen alakulttuuriin.
Toiseksi olen ymmärtänyt, että kysymyksen hengellisestä Israelista voi ratkaista vain hengellisesti. Israelin valtion identiteetti rakentuu holokaustista, liberaalisuudesta, rotuun sidotusta uskonnosta ja juutalaisesta nationalismista. Ei kuulosta hengelliseltä ainakaan kristillisessä mielessä.
Onko edes järkeä yrittää päästä sopuun sisäisen hengellisen Israelinsa kanssa? Kristityn ensimmäinen tehtävä maailmassa ei ole selvittää suhdettaan Jerusalemiin, Israeliin tai Pyhään maahan. Mutta jossain vaiheessa kysymys tulee eteen – jos ei muuten niin Raamattua lukiessa – ja silloin ovat hyvät neuvot kalliit.
Minulla on tarjota yksi. Matkusta Jerusalemiin, mikäli mahdollista. Tunne, eläydy, tutki. Pidä silmät auki hengelliselle, maalliselle ja poliittiselle todellisuudelle.
Käy myös Itä-Jerusalemissa (esimeriksi Puutarhahauta on siellä). Ota selvää israelilaisten siirtokunnista Länsirannalla ja niiden leviämisen ideologiasta.
Pahinta, mitä voit keksiä, on istua kotona Raamattu-sankaiset pinkit Israel-silmälasit päässä.
Show mediaa varten?
Toukokuun kahdeksas päivä oli tänä vuonna Jerusalem-päivä. Sitä vietetään Kuuden päivän sodan seurauksena tapahtuneen Jerusalemin vapautuksen muistoksi. Se on kansallinen vapaapäivä ja iso juhla, kuin meikäläinen vappu, mutta ilman viinaa. Kouluissa lapsille opetetaan Jerusalemin merkitystä.
Uskonnollisesti päivän sisältö liittyy juutalaisten toiveikkaaseen rukoukseen ja toivotukseen ensi vuonna Jerusalemissa.
Jerusalem-päivänä poliisi ja sotilaat ovat varuillaan, sillä päivä innostaa mielenilmauk‧siin. Palestiinalaisten mielestä Jerusalemin vapauttaminen oli lähinnä varastamista. Palestiinalaiset kokevat asemansa ahdistetuksi, ja välillä se synnyttää väkivallantekoja.
On Jerusalem-päivä, ja Vanhankaupungin Damaskos-portilla on jännitystä ilmassa. Poliisit ovat saartaneet alueen.
Laulavat ja lippuja heiluttelevat nuorisoryhmät pyrkivät Vanhaankaupunkiin ja Länsimuurille. Poliisi ja armeija päästävät läpi ryhmän kerrallaan, jotta kapeilla kaduilla ei synny käsikähmää.
Poliisi pidättää nuoren miehen. Juutalaisnuorukaiset taputtavat käsiään. Yritän ottaa tilanteesta valokuvan, kun nuorukaiset työntävät kätensä kameran eteen.
Paikalle ryntää viisikymppinen juutalaismies englantia amerikkalaisittain kiihkeästi puhuen. Hän syyttää rähinöistä minua ja muita paikalla olevia toimittajia ja valokuvaajia.
Mies sanoo, että koko show on järjestetty median vuoksi. Hänen mukaansa median edustajat provosoivat tapahtumia.
Poistun paikalta hyvän sään aikana.
Julkaistu Kotimaassa 16.5.2013, väliotsikot lisätty