Tänään tunnen syvää kiitollisuutta isänmaasta, äidinkielestä ja Yleisradiosta, jonka välittämä itsenäisyyspäivän ekumeeninen juhlajumalanpalvelus oli jälleen niin puhutteleva. Piispa Teemu Laajasalo piti hyvän saarnan. Voimakkaimmin suojaukseni läpäisi kuitenkin kolehtivirsi 577 Sun kätes, Herra voimakkaan.

Olen aina pitänyt tuosta virrestä, mutta nyt tuli itku veisatessa. En muista aiemmin tarkoittaneeni niin tosissani näitä sanoja: ”Suo aina rauha suloinen ja estä sota verinen.” tai ”Sä turvaa maamme vapaus, sen kansalle suo viisaus.”

Jopa tämä tulevista sukupolvista kertova kohta, jota olen aiemmin vierastanut, puhutteli oudon syvästi: ”Ja meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme.” Tietenkään ei ole kahta ihmistä, jotka uskoisivat tai näkisivät maailman täysin samoin. Mutta jospa jotain suomalaisesta demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, maataloudesta, kielestä, kulttuurista, sisusta, tasa-arvosta, vakavuudesta, aitoudesta ja rehellisyydestä voisi säilyä polvesta polveen. Ja kunpa periytyisi jotain myös perimmäisestä luottamuksesta Luojaan, joka ei hylkää luotujaan. Vakavina kriisiaikoina heikkokin usko kantaa hämmästyttävällä tavalla.

Lähetyksen lopun upeaa Finlandiaa kuunnellessa silmissäni vilisivät pitkät vuodet rintamilla palvellut vaarini, sodan keskellä syntynyt isäni, sodassa ensirakkautensa menettänyt mammani – ja omat pojat, joista toinen on vielä hetken merivoimien palveluksessa ja toinen kävi juuri kertaamassa Vekarajärvellä. Hartain rukoukseni on, että pojat eivät koskaan joutuisi armeijassa oppimiaan maanpuolustustaitoja tosissaan käyttämään.

Kohutun Antti Nylénin sanoittaman joulukalenterin luukku kuusi oli äärettömän koskettava. Jotenkin niin suomalainen – ja körttiläinen. ”Ei meidän tarvitse iloa korostaa. Pimeys osaa sen paremmin”, kalenterissa lukee. Tämä on niin totta.

Pimeässä loistavat kirkkaimmat tähdet. Hiljaisuudessa kuuluu hentokin laulu. Kaiken näennäisen synkän ja vakavan suomalaisen itsenäisyyspäivänvieton takaa heijastuu sitkeä toivo. Se ei ole Nylénin aiheellisestikin moittimaa pinnallista ja tosiasioita pakenevaa toivoa, joka ”tuntuu tarkoittavan sitä, että pitää olla hartaalla ja hyvällä mielellä, vaikka asiat ovat päin helvettiä” (Kirkko ja Kaupunki 25.11.) Sen sijaan se on kaiken synkkyyden tunnustavaa toivoa, joka ei silti suostu täysin sammumaan. Koskaan.

Siunattua itsenäisyyspäivää kaikille Suomessa asuville ja eläville! Pidetään yhtä.