Kuuluuko aate tai usko niille, jotka pitävät siitä eniten meteliä? Tuskin. 

Olen kasvanut kodissa, missä kristinusko oli osa jokapäiväistä elämää. Silti ajatus siitä, että olisin nuorena kovaan ääneen uskostani mekastanut ja huutanut, tuntuu vieraalta. Ei välttämättä väärältä, mutta vieraalta.

Osa ujoudesta selittynee kulttuuriympäristöllä: ehkä kristinusko ei 1990-luvulla syntyneissä nuorisoporukoissa ollut kaikkein cooleinta. Osa julistamattomuudesta liittynee jalompaan kotoa sisäistettyyn ajatukseen: käsitykseen siitä, että jokaisella on oma reittinsä Jumalan luo.

Yhä edelleen uskon, että ihminen kiinnostuu kristinuskosta ennemmin keskustelemalla vertaisten kesken, kuin herkästi ylhäältä päin tulevaksi tulkittavan evankelioinnin kautta. Ilosanomasta on toki tärkeä kertoa, mutta voisiko siitä kertoa ilman imperatiiveja ja tuputtamista?

TÄLLÄ HETKELLÄ Jeesuksesta ja kristinuskosta puhutaan paljon. Tuntuu, että Jeesuksesta huudetaan kovimmalla äänellä yllättävissä paikoissa. Viimeksi näin kävi Ice Cage -tapahtumassa, missä true crime -stara Mika ”Immu” Ilmen ja TikTok-tähti Joni ”Stagala” Takala ottivat nyrkein miehestä mittaa. 

Jumalasta puhuttiin paljon, ennen ja jälkeen. Jo ennen ottelua ottelun järjestäjä, helluntailainen aktiivi Max Hynninen, tiesi kertoa Helsingin Sanomille, että ”ottelulle on myös Jumalan hyväksyntä”. 

Kun nyrkit olivat kehässä pitäneet oman Jumalan hyväksymän puheensa, puhui tyrmäyksen tehnyt Stagala. Stagala julisti, kuinka kaikki ”on aina mahdollista, jos uskoo itseensä. Tarvitsemme kaikki suomalaiset sitä enemmän. Ja Jumalaa”.

Jeesuksesta puhutaan selvemmin sanoin nyrkkeilyottelun oheishuuteluissa kuin kirkon mediaan päätyvissä ulostuloissa keskimäärin

USKOSTA PUHUVAT suomalaisessa mediassa kaikkein kovaäänisimmin konservatiivikristityt, ”kristinuskon” kanssa kihlautuneet poliitikot, uskoon tulleet ex-rikolliset, menestyksen teologiasta ammentavat karismaatikot ja niin edelleen. Jeesuksesta puhutaan selvemmin sanoin nyrkkeilyottelun oheishuuteluissa kuin kirkon mediaan päätyvissä ulostuloissa keskimäärin.

Ongelma ei ole se, että nyrkkeilyottelussa todistetaan Jumalasta. Ongelma ei myöskään sinänsä ole se, että evankelioimisen itselleen mielekkääksi kokevat julistavat suureen ääneen.

Ongelma syntyy vasta, jos kristinusko mielletään vain niiden omaisuudeksi, jotka huutavat kovimmin. Suurin osa teologiasta, kristinuskon rikkaudesta ja uskonnollisesta todellisuudesta kun ei tämän kovaäänisimmän prosentin mukana välity.

Poppari Alma otti joskus viime vuosikymmenellä käyttöön leijonakorun. Hän kantoi Suomen leijonaa rinnallaan ylpeänä, vaikka leijonakoru onkin joutunut tietyssä mielessä laitaoikeiston omimaksi symboliksi. ISTV:lle Alma totesi toivovansa, ”että voin olla isänmaallinen ilman, että siitä tulee mitenkään rasistinen fiilis”.

Olisiko samanlainen vastavallankaappaus toteutettava kristilliselle sanastolle? Miten brändiä voisi parantaa niin, että ensimmäisenä ei tulisi kristitystä mieleen vaikkapa joku kristillisdemokraattien poliitikko vaan vaikkapa Simone Weil tai Torsti Lehtinen? Miten tämä operaatio suoritettaisiin?

Lue myös:

Lukijoilta: Liian syntikeskeistä kristillisyyttä

Näkökulma: Kaitselmuksellisia kokemuksia paavi Franciscuksen hautajaisista