Yhdysvaltojen historian vanhimman presidentin Joe Bidenin, 81, vetäytyminen marraskuun presidentinvaaleista muistuttaa ainakin kahdesta asiasta.

Ensinnäkin siitä, että johtajina ja erityisesti valtionpäinä on kautta aikojen ollut usein myös varsin iäkkäitä ihmisiä.

Toiseksi Bidenin tapaus muistuttaa myös siitä, että ikä ja sen kanssa usein käsi kädessä kulkeva terveydentilan heikkeneminen vaikuttavat vääjäämättä siihen, mihin ihminen kykenee. Iän karttuessa ihmisen sairaudet yleensä vaativat veroaan.

Joskus nuo asiat näkyvät, joskus ne enemmän tai vähemmän ehkä salataan julkisuudelta. Joe Bidenin tapauksessa ongelmat ovat olleet näkyviä jo jonkin aikaa ja niistä on amerikkalaisessa julkisuudessa keskusteltu. Tasavalla presidentti Urho Kekkosen samankaltainen terveydentilan heikkeneminen sen sijaan ei 1970-luvun lopun suomalaisessa yya-julkisuudessa ensi alkuun aiheuttanut mitään suurta keskustelua. Huhuja tietysti liikkui. Kekkonen erosi lopulta virastaan 27.10.1981 – vain hieman nuorempana, kuin Biden nyt ilmoitti vaalitaistelusta vetäytymisestään.

Yhdysvaltojen presidentinvaalitaistelu on tähän saakka ollut kahden varsin iäkkään pääkandidaati mittelönä, sillä republikaanien ehdokas Donald Trump on hänkin jo 78-vuotias. Bidenin manttelinperijä kisassa, varapresidentti ja demokraattien todennäköinen ehdokas Kamala Harris sen sijaan on 60-vuotias. Neljästä muusta presidenttiehdokkaasta itsenäinen Robert J. Kennedy on 70-vuotias, toinen itsenäinen Cornel West 71-vuotias, vihreän puolueen Jill Stein 74-vuotias ja libertaarien Chase Oliver 39-vuotias.

Yhdysvaltojen historian nuorin presidentiksi valittu henkilö oli vuonna 1960 vain 43-vuotiaana virkaan astunut John F. Kennedy. Toista äärimmäisyyttä edusti vuonna 1980 presidentiksi valittu Ronald Reagan, jota 69-vuotiaana pidettiin tuolloin virkaan iäkkäänä. Hän oli kuitenkin toisen kautensa lopussa vuonna 1989 ”vain” 77-vuotias – selvästi nuorempi, kuin Joe Biden nyt.

Kuningatar Elisabet hallitsi kauan

Mutta eivät esimerkiksi Joe Biden ja Urho Kekkonen mitään erityisen iäkkäitä valtionpäämiehiä ole olleet. Heitä vanhempia kruunupäitä ja presidenttejä on ollut runsaasti.

Vain ikävuosien perusteella on vaikea sanoa, milloin ihminen olisi liian vanha johonkin tehtävään. Siinä mielessä ikä on vain numero. Jos terveyttä, kuntoa ja vireyttä on riittänyt, on esimerkkejä myös siitä, että merkittävässä julkisessa asemassa toiminut ihminen on säilyttänyt toimintakykynsä hyvänä varsin iäkkääksi. Hyvänä esimerkkinä on vuonna 2022 kuollut kuningatar Elisabet II, joka jaksoi tehtävässään poikkeuksellisen kauan ja melko hyvin suoriutuen 96-vuotiaaksi asti. Ikä ei siis aina ole mikään automaattinen mittari sille, kuinka hyvin joku vaativassa työssä voisi toimia.

Britannian nykyinen monarkki Charles III nousi valtaan äitinsä kuoltua vuonna 2022. Hän on nyt 75-vuotias, mutta sairastaa uutisien mukaan syöpää.

Myös Pohjoismaissa on ollut monia iäkkäitä monarkkeja

Muita nykymittapuun mukaan melko iäkkäinä valtionpäämiehen tehtäviä hoitaneita henkilöitä ovat olleet esimerkiksi Ruotsin kuninkaat Kustaa V (kuoli 92-vuotiaana vuonna 1950) ja Kustaa II Adolf (kuoli 90-vuotiaana vuonna 1973), Japanin keisari Hirohito (kuoli 87-vuotiaana vuonna 1989), Itävallan keisari ja Unkarin apostolinen kuningas Frans Joosef I (kuoli virassaan 86-vuotiaana vuonna 1916), Suomen tasavallan seitsemäs ja vanhimpana virassaan ollut presidentti Juho Kusti Paasikivi (päätti virkakautensa 85-vuotiaana vuonna 1956) ja Tanskan kruunusta 83-vuotiaana vuonna 2024 luopunut kuningatar Margareeta II.

Tällä hetkellä eläviä iäkkäitä valtionpäitä ovat esimerkiksi Kamerunin 91-vuotias presidentti Paul Biya, Saudi-Arabian 88-vuotias kuningas Salman bin Abdulaziz Al Saud, Norjan 87-vuotias kuningas Harald, Irlannin 83-vuotias presidentti Michael Higgins ja Italian 82-vuotias presidentti Sergio Mattarella.

Ihmisyhteisöt nostavat usein valtaan iäkkään ja kokeneen lauman vanhimman

Erilaisten valtionpäiden ja hallitsijoiden joukossa on siis kautta aikojen ollut myös hyvin pitkäikäisiä henkilöitä. Asiaan ovat vaikuttaneet monissa kulttuureissa iän ja kokemuksen arvostaminen ja tapakulttuuri (kuninkaat eivät ole tavanneet jäädä eläkkeelle), mutta myös halu pysyä vallassa. Tätä on voitu perustella traditiolla ja velvollisuudentunnolla, mutta puhtaasti inhimillinen vallanhalu on epäilemättä ollut joskus historiassa monen iäkkään kruunupään, presidentin tai vastaavan motiivina hoitaa tehtäviään. Silloinkin, kun terveyden kanssa on ollut vaikeuksia.

Pitkäkestoiseen viranhoitoon on voinut vaikuttaa joskus myös käsitys omasta korvaamattomuudesta.

Kuninkaaksi tullaan yleensä perimysjärjestyksien mukaisesti. Mutta merkittävissä asemissa, suurina johtajina ja hallitsijoina on muutenkin aina ollut myös ikääntyneitä ihmisiä. Heitä on noihin tehtäviin haluttu, äänestetty tai muuten valittu. Varttuneilla ihmisillä arvioidaan olevan esimerkiksi elämänkokemusta ja arvostelukykyä, ja miksei heidän tietomääränsäkin ole pidetty eittämättömänä etuna vaativissa tehtävissä, joissa hätäily ei useinkaan ole hyvä.

Nuoremmat myös katsovat mielellään vanhempiin ja kokeneempiin, varsinkin ihmisyhteisöjen kriisiaikoina. Lisäksi monissa kulttuureissa, aiemmin länsimaisessakin, on perinteisesti kunnioitettu ikää ja sen myötä kertynyttä tietoa ja taitoa. Tästä on esimerkkejä jo Raamatun kolmatta tuhatta vuotta vanhoissa teksteissä, joissa nuorempien viisautta ei sinänsä kumota, mutta voidaan myöntää edellä mainittu nestoreiden piirre: ”Vanhuksilla on viisautta, ja pitkä-ikäisillä ymmärrystä.” (Jobin kirja 12:12, vuoden 1933 suomennos), tai uudemman käännöksen mukaan: ”Vanhuksillako vain on viisaus, pitkä ikäkö yksin antaa ymmärryksen?” (vuoden 1992 suomennos).

Mikään edellä kirjoitettu ei tietenkään väitä tai todista, ettei myös kohtalaisen nuori kyvykäs ihminen voisi silti toimia erittäin korkeissa johtotehtävissä. Sellainen ei maailmassa ole kuitenkaan ollut kovin tavallista.

Paavit ja muut suuret uskonnolliset johtajat toimineet viroissaan usein sangen vanhoiksi

Myös uskonnollisissa johtajissa ikä on usein korreloinut pitkän virkakauden kanssa: tehtäviin tullaan usein jo varttuneessa iässä ja eläkkeelle jäämättömyyden kulttuuri on muiden edellä mainittujen syiden ohessa kenties kannustanut pitämään asemasta kiinni, vaikka vaivoja olisikin jo kertynyt. Johtavassa asemassa olevalla henkilöllä on maallisissa ja kirkollisissa tehtävissä ollut myös fyysisesti kevyt työ, hyvä ravinto ja epäilemättä käytössään myös parhaat mahdolliset ja myös ikää pidentäneet terveydenhoitopalvelut.

Iäkkäitä paaveja – ja samalla Vatikaanin hallitsijoita – ovat olleet esimerkiksi Leo XIII (kuoli 93-vuotiaana vuonna 1903), Kleemens XII (kuoli 87-vuotinaana 1740), Kleemens X (kuoli 86-vuotiaana vuonna 1676) ja Pius IX (kuoli 85-vuotiaana vuonna 1878) ja Johannes Paavali II (kuoli 84-vuotiaana vuonna 2005). Viimeksi mainittu oli viimeisinä aikoinaan jo hyvin sairas.

Nykyistä edellinen paavi Benedictus XVI erosi virastaan 85-vuotiaana vuonna 2013. Hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 2022. Mikäli paavin ”eläkevuodet” lasketaan, oli tämä saksalainen kirkonmies kaikkien aikojen iäkkäin paavi.

Nykyinen paavi Franciscus jatkaa edelleen virassaan. Hän on nyt 87-vuotias.

Iranin eliniäksi valittu valtionpäämies ja samalla korkein uskonnollinen johtaja Ali Khamenei on 85-vuotias. Hänen edeltäjänsä Ruhollah Khomeini kuoli 86-vuotiaana vuonna 1989.

Monet suomalaiset piispat ovat olleet virassa ikämiehiksi saakka

Maailma on täynnä vielä sangen iäkkäinäkin piispoina palvelleita kirkonmiehiä. Suomessa luterilaiset piispat ovat jo pitkään jääneet eläkkeelle asianmukaisen iän koittaessa.

Mutta aikaisemmin näin ei Suomessakaan ollut, piispana saatettiin olla kuolemaan saakka. Tällaisia virassaan hyvin pitkäikäisiä piispoja ovat olleet esimerkiksi arkkipiispa Gustav Johansson (kuoli 86-vuotiaana vuonna 1930), arkkipiispa Edvard Bergenheim (kuoli 85-vuotiaana vuonna 1884), arkkipiispa Torsten Tore Renvall (kuoli 80-vuotiaana 1898) ja arkkipiispa Erkki Kaila (kuoli 77-vuotiaana vuonna 1944).

Porvoon piispa Gabriel Fortelius kuoli virassa ollessaan 88-vuotiaana vuonna 1788. Myöhemmin samassa virassa palvellut Herman Råberg kuoli 81-vuotiaana vuonna 1920.

Edellä mainittujen kirkonmiesten aikoina sääty-yhteiskunnassa 1900-luvun alkupuolelle saakka eläkelainsäädäntöä ei Suomessa ollut, ja mahdolliset virkamiesten eläkejärjestelyt saattoivat olla erilaisia tai tapauskohtaisia, tai puuttua kokonaan. Myöhemminkin 1900-luvulla eläkelainsäädäntö oli pitkään erilainen kuin nykyisin. Monissa muissakin viroissa voitiin olla nykyistä paljon iäkkäämmäksi saakka. Vielä vuonna 1967 kirkkolaissa säädettiin, että piispan eroamisikä oli 72 vuotta. Näiltä osin lainsäädäntö on ajoittain muuttunut ja sen voi jatkossakin olettaa olevan muutoksen tilassa, koska työuria pyritään Suomessa pidentämään.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä