Muistan yhä hämmennyksensekaisen ihailuni, kun kuuntelin katolilaisen ystäväni vastauksia eräissä illanistujaisissa vuosia sitten. Yhteiset ystävämme tenttasivat häntä uskontoon liittyvistä kysymyksistä ja hän vastasi maltillisesti: ”Ei minun näkemykselläni niin väliä ole, vastaukset löytyvät kirkkomme katekismuksesta”.
Nokkela retorinen harhautus, kiertelyä vai turvallinen selkänoja? En tiedä. Sen kuitenkin muistan, että vastaus teki minuun vaikutuksen. Uskonnonfilosofiasta innostuneena nuorena teologian opiskelijana ajattelin usein, että juuri minun mielipidettäni kaivataan. Minun täytyy tietää millainen on minun Jumalani, millainen on minun Jeesukseni ja lisäksi minun on syytä osata joka käänteessä perustella, millaista minun uskoni on. Individualistinen aikamme painottaa jokaisen kokemuksen olennaisuutta ja uskon usean ajattelevan jumalakuvia olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin ja jokaisen kuvista olevan yhtä totta.
AUKTORITEETTIKAMMOISENA IHMISENÄ tunnistan ajatuksen tenhon. Tietysti jokaisella saa olla oma arvokas suhteensa Jumalaan ja hengellisiin asioihin. Valmiiksi annetut vastaukset eivät puhuttele kaikkia eivätkä kaikkien käsitykset ja kokemukset Jumalasta mahdu tarjolla oleviin muotteihin.
Nyt Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien uusi #jumalani -kampanja on kutsunut koolle muutamia suomalaisia julkisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka videoilla kertovat omakohtaisesta jumalakäsityksestään ja hengellisyydestään. Videoiden ja ajatusten taso vaihtelee sympaattisesta jutustelusta syvällisempään pohdintaan. Yhteiseksi viestiksi tuntuu nousevan, että monet meistä ajattelevat Jumalasta ihan omalla tavallaan ja se on ihan ok. Ja totta kai se onkin. Jokaisella saa olla omanlaisensa jumalasuhde ja -kokemus. Jokaisen ihmisen reitti Jumalan luokse on erilainen. Asetelma ei kuitenkaan ole ongelmaton.
1700-LUVULLA LAAJALLE levinnyt pietismi painotti yksilön henkilökohtaisen uskon merkitystä. Jokaisen täytyy löytää oma suhteensa Jumalaan ja kilvoitella kohti omaa kirkastumistaan. Vielä 1900-luvulla henkilökohtaisesta uskosta puhuminen liitettiin vahvasti herätyskristillisyyteen eivätkä omakohtaisia uskontunnustuksia laatineet kuin hengellisesti virittyneet taiteilijat. 2000-luvulla kuitenkin tuntuu siltä, että liberaalimpikin puoli kristikunnasta on niellyt pietistisen syötin ja kulttuurikristillisyys saa mennä. Väriä täytyy tunnustaa, jumalasuhteesta tulee puhua ja myös tekoja tarvitaan.
Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja Kalle Hiltunen kirjoitti parin vuoden takaisessa Henki-lehdessä, että ”pietistinen katsantokanta näyttää voittaneen taistelun siitä, millaisena suomalaiset näkevät kristinuskon.” Hiltunen taustoittaa väitettään Uskonto arjessa ja juhlassa Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016-2019 -tutkimuksella, josta käy ilmi, että nuorten aikuisten keskuudessa leviää käsitys, että ”kirkkoon voi kuulua ja itseään pitää kristittynä vain, jos sillä nähdään olevan selkeä omakohtainen merkitys”. Hiltunen summaa kristityn näyttäytyvän mielikuvissa ”selkeän henkilökohtaisen uskon omaavana aktiivisena maailmanparantajana. Siis pietistinä”.
YMMÄRRÄN KAMPANJAN kauniin ajatuksen. Keskustelua uskosta ja Jumalasta kaivataan. Kynnystä halutaan madaltaa ja kattoa kohottaa korkeammalle. Viesti jää kuitenkin monella tasolla epäselväksi. Varsinaisia ongelmakohtia on mielestäni kaksi. Ensimmäinen on edellä esittelemäni pietistinen henkilökohtaisuuden korostus, toinen on miljoonien erilaisten jumalakuvien näennäinen tasa-arvoisuus.
Kaivataanko ihmisiltä nyt omaa henkilökohtaista uskonkokemusta ja sen erittelyä? Vai halutaanko vaan alleviivata, että kaikenlaista saa olla? En näe ongelmattomana sitäkään, että siirrytään yksilöjä hellivään käsitykseen siitä, että jokaisen jumalakuva on yhtä oikea ja totuudellinen. Minä en ainakaan toivo, että kirkko luottaa minun jumalakuvaani. Minä haluan luottaa kirkon jumalakuvaan.
ENNEN KUN saivartelijat ehtivät muistuttaa, että kirkko on yhtä kuin jäsenensä, tahdon alleviivata: jokaisella on oikeus omaan jumalakuvaansa ja -käsitykseensä. Kirkon usko on kuitenkin jotain muuta, kuin sen yksittäisten jäsenten käsitykset.
Kirkon ei tarvitse viestiä kaikkien näkemysten olevan yhtä totuudellisia. Enkä nyt taistele ”harhaoppeja” vastaan. Minullakin on katekismuksen ulkopuolisia ajatuksia ja elän niiden kanssa ihan onnellisena. En silti toivo tai odota kirkon hyväksyvän niitä sellaisinaan. Ehkä ajattelen jopa grouchomarxilaisessa hengessä, että en ikinä liittyisi yhdistykseen, joka hyväksyy minut jäsenekseen. Samoin ajattelen kirkosta: en toivo kaikkien henkilökohtaisten uskonkokemusteni ja -ajatuksieni tulevan virallisiksi opeiksi.
Katolilaisen ystäväni tavoin toivon, että oppisin joskus vastaamaan, että ei minun mielipiteelläni ole väliä, katsokaa katekismuksesta. Saman ohjenuoran noudattaminen ei haittaisi viestintääkään. Voisiko ihmisiä omasta uskosta puhumisen sijasta kannustaa paneutumaan kirkon uskoon ja sen syvyyteen?
Niilo Rantala
Ilmoita asiavirheestä