Kesällä 2024 Merikarvian kirkkoherra töpeksi pahemman kerran. Hän käytti rippileirillä työskennellessään alkoholia ja myönsi käyttäneensä myös epäasiallista kieltä. Jokin aika sitten Kotimaa uutisoi hyllytetyn kirkkoherran saaneen töitä osa-aikaisena seurakuntapastorina. Nuorten kanssa hän ei työskentele syytteen käsittelyä odottaessaan. 

Syksyllä 2025 aikoihin ilmestyi Tuomas Enbusken elämäkerta. Elämänkerta-elämäkerta herätti mediassa runsaasti huomiota, ja Enbuskesta julkaistiin useita haastatteluita, joissa hän avoimesti purki käsitystään saamastaan väkivaltatuomiosta sekä aiemmasta häiriökäyttäytymisestään.

Tapaukset liittyvät toisiinsa sikäli, että varsinaisen oikeusprosessin lisäksi molempien tekijöiden tämänhetkisiin töihin ja esillä olemisiin liitetään julkisessa keskustelussa monenmoisia vaatimuksia. 

Netissä kiertävien kirjoitusten mukaan Enbuskea ei saisi ”kritiikittömästi haastatella”, ja monien kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että oli hän sitten muuttunut mies tai ei, häntä ei saisi enää julkisuuteen päästää. 

Samankaltaisia näkemyksiä on esitetty sosiaalisessa mediassa myös ex-kirkkoherraan liittyen, ja hänen tämänhetkinen seurakuntapestinsä sai monelta täyden tuomion. Kriitikoiden mieltä ei muuttanut se, että hän ei työskentele nuorten kanssa. 

VIIME VUOSIKYMMENEN mielenkiintoisimpiin eurooppalaisiin elokuviin lukeutuva kroatialais-slovakialainen Kosac (2014, ohj. Zvonimir Juric) kertoo haikeankatkeran tarinan pikkukylän pitkästä muistista. Aikanaan seksuaalirikoksista vankilaan joutunut Ivo yrittää elää rauhallista elämää, ilmeisesti elämänsä kurssia muuttaneena tai apua saaneena. Eräänä iltana kylässä vierailevan Mirjanan auto hajoaa, ja Ivo tarjoaa tälle apuaan. Pian kyläläisten vihjailu muuttuu suoriksi puheiksi ja Mirjana kuulee Ivon menneisyydestä. Ivo saa huomata, että vaikka tuomio olisi kärsitty ja parannuksen tekoa yritettäisiin, ei yhteisö ole antanut anteeksi.

Toisinaan mietin tuota tummanpuhuvaa, kiihkotonta elokuvaa. Aikamme suhde rikoksentekijöihin ja jollain muotoa moraalisesti arveluttaviin henkilöihin on nimittäin jokseenkin ambivalentti. Yksi linnakundi juoksee podcastista, tapahtumasta ja elämäkertaprojektista toiseen, joku toinen leimautuu kelpaamattomaksi iäkseen. Kuka saa anteeksi, ja kuka ei? Mikä on rikoksen laadun suhde julkiseen tuomioon, mikä kaikki vaikuttaa tuomion pysyvyyteen?

Samojen kysymyksien äärelle päätyi myös Albert Camus Sivullisessaan. Camus`n Mersault`n varsinainen rikos ei tuomarien ja yhteiskunnan silmissä ole se, että hän tappoi rannalla miehen, vaan se, että hän ei käyttäydy oikein tai esimerkiksi sure riittävästi äitinsä kuolemaa. Mersault ei pelaa yhteisön kielipelejä. 

KAIPAAN ANTEEKSIANTAMISTA ja anteeksipyytämistä koskevaa keskustelua. Kaipaan syyllisyyttä, syyttömyyttä, entisen väärintekijän ja rikollisen esillä olemista koskevaa viisasta pohdintaa, joka ei syty yksittäistapauksesta. Kysymykset ja vastaukset eivät ole helppoja. 

Teoilla on vakavat seurauksensa. Mutta ovatko seuraukset elinkautisia? Onko inkvisitio-hyökkäyksille vaihtoehtoja? 

Olennaista lienee, osoittaako rikoksen tehnyt katumusta ja onko hän niin sanotusti tuomionsa kärsinyt. Vai onko joidenkin vaatimus se, että rikoksen tehnyt yksilö ei saa enää millään muotoa palata julkisuuteen?

Kuka katumuksen määrän ja laadun mittaa? Kuka saa päättää sen, ken saa olla julkisuudessa? Voiko myös julkinen katumus olla eräänlainen nöyryytysrituaali? Kuka katumusta saa vaatia, ja kenelle julkiset anteeksipyynnöt esitetään? 

YKSI OLENNAINEN ulottuvuus anteeksiannon, anteeksipyytämisen, syyllisyyden ja syyttömyyden tematiikassa on ihmiskäsitys. Uskotaanko ihmisen kykyyn uusiutua, parantua ja ottaa opikseen? Uskotaanko siihen, että ihminen saa jatkaa elämäänsä? Minkä rikkomuksen jälkeen saa aloittaa alusta, minkä ei?

Anteeksiantamisen vaatimukset voivat pahimmillaan olla hengellistä väkivaltaa. Ketään ei saa pakottaa antamaan anteeksi, ja pahimmillaan sen vaatiminen voi muuttua vaientamiseksi. Siksi julkiselle kiukulle ja puheelle on oltava mahdollisuus. Silti tahtoisin luottaa suomalaiseen oikeusjärjestelmään ja sen syyttömyysperiaatteeseen.

Julkinen keskustelu voi olla hyvin ailahtelevaista. Onko mahdollista, että röyhkeimmät kameleontit saavat anteeksi, koska he osaavat julkisuuspelin, ja totuutta janoavat mersaultit jäävät keskustelujoukkojen jalkoihin? Olisiko mahdollista laatia valistuneita suuntaviivoja, kuinka syyllisyyttä, tuomion merkitystä ja uusien alkujen mahdollisuuksia voisi julkisessa keskustelussa käsitellä ihmistä kunnioittavalla tavalla?