Ranska viettää tänään, 14. heinäkuuta, kansallispäiväänsä. Päivämäärällä muistetaan Pariisissa sijainneen, kansan vihaaman Bastiljin linnoituksen valtaamista vuonna 1789. Kyseistä tapahtumaa pidetään usein Ranskan suuren vallankumouksen (1789—1799) alkulaukauksena. Englanninkielisissä maissa Ranskan kansallispäivää kutsutaankin usein ”Bastiljin päiväksi” (Bastille Day). Vallankumous kantaa monia nimiä.
Ranskan vallankumous oli merkitykseltään valtava, Ranskan lisäksi muunkin Euroopan historiaan sekä siirtomaiden ja kaupan kautta laajemmallekin maailmanhistoriaan vaikuttanut tapahtuma ja prosessi. Se rakensi pohjaa sille Ranskalle, jonka me modernina aikana olemme tunteneet. Ranska oli 1700-luvun lopussa ongelmistaan huolimatta läntisen Euroopan väekkäin ja ehkä vaurain maa, joka säteili kulttuurista ja muuta vaikutustaan laajalle. Lisäksi ranskan kieli oli naapurimaidenkin eliittien yleisesti osaama kieli.
Suuren vallankumouksen syyt ovat historiaa tunteville yleisesti tunnettuja. Yhteiskunnallisten epäkohtien lisäksi esimerkkiä sille antoivat myös hieman aikaisemmin tapahtuneet Amerikan vallankumous ja Yhdysvaltojen vapaussota (1775—1783).
Sen sijaan hieman huonommin tunnettua saattaa olla se, miten vallankumous kohteli Ranskassa voimakasta ja vaikutusvaltaista katolista kirkkoa, laajemmin koko kristinuskoa. Tässä yhteydessä voi riittää, että Ranskassa tunnettiin laajoissa köyhissä, sorretuissa ja puutteessa elävissä väestökerroksissa antipatiaa kaikkia valtaapitäviä ja rikkaita kohtaan, samalla myös paljon maata omistanutta katolista kirkkoa ja sen eräissä suhteissa etuoikeutettua papistoa kohtaan.
Vallankumouksen ja katolisen kirkon suhde oli monia kehityskulkuja sisältänyt, runsaskäänteinen kertomus, mutta siinä voi yleisellä tasolla erottaa tietynlaisia vaiheita ja tapahtumia.
Syyskuussa 1792 monarkia lakkautettiin ja Ranska julistettiin tasavallaksi.
HETI VALLANKUMOUKSEN alussa 1789 Ranskan perustuslakia laativa kansalliskokous antoi merkittäväksi osoittautuneen ihmisoikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de l’homme et du citoyen), johon sisältyi myös uskonnonvapaus. Tämä oli erityisen tärkeää protestanttisille ja juutalaisille vähemmistöille, joilla ei katolisten kuninkaiden Ranskassa ollut ollut täysiä oikeuksia ja vapauksia.
Kansalliskokous otti haltuunsa myös katolisen kirkon suuren maaomaisuuden. Vuonna 1790 katolisista papeista tehtiin valtion virkamiehiä ja heiltä vaadittiin uskollisuudenvalaa valtiolle. Paavi Pius VI asettui tätä vastaan ja monet papit eivät valaan suostuneet.
Syyskuussa 1792 monarkia lakkautettiin ja Ranska julistettiin tasavallaksi. 21.1.1793 entinen kuningas Ludvig XVI teloitettiin. 16.10. samana vuonna saman kohtalon koki entinen kuningatar, kansan epäsuosiossa ollut Marie Antoinette.
Seuraavina kuohuvina vuosina vallankumous kävi entistä kärkkäämmin katolista kirkkoa ja kristinuskoa yleensä vastaan. Maximilien Robespierren johdolla Ranskaa hallittiin terrorilla ja giljotiinilla. Ranskan älymystössä oli valistusajan tuloksena myös tuolloin uudehko ateistinen virtaus, joka kääntyi yleisesti tunnustettujen epäkohtien vuoksi myös aggressiiviseksi antiklerikalismiksi, pappis- ja kirkonvastaisuudeksi. Tämän kuohunnan huippuvuosina 1793—1794 kirkot suljettiin ja jumalanpalveluksien viettäminen ylipäätään tehtiin laittomaksi.
Pappeja vainottiin, monia valasta kieltäytyneitä teloitettiin tai suljettiin vankiloihin ja rangaistusleireille. Pappeja painostettiin myös luopumaan selibaatista ja menemään naimisiin, mikä merkitsi myös pappeudesta luopumista. Jotkut korkeat kirkonmiehet näyttivät ”esimerkkiä” virasta luopumisessa.
Järjen kultti kehitettiin tuhoamaan kristinusko.
EHKÄ ERIKOISIN muutos vallankumouksellisen terrorin maassa oli perinteisestä, pitkälti kristinuskon hapattamasta kalenterista luopuminen. Tilalle luotiin profaani vallankumouksellinen kalenteri, joka puhdistettiin esimerkiksi pyhimyksien muistopäivistä. Katukuvasta karsittiin kristillistä nimistöä ja jopa uskontoon viittaavaa taidetta tuhottiin. Kristilliset pyhät luonnollisestim korvattiin maallisilla juhlilla. Kirkoista tehtiin joko konserttisaleja, teattereita tai muuta vastaavaa — jotkut muutettiin Järjen temppeleiksi.
Järjen kultti (Culte de la Raison) kehitettiin tuhoamaan kristinusko. Sen kehittivät vallankumousmiehet Jacques Hébert ja Pierre Gaspard Chaumette. Ensimmäinen järjenpalvontaseremonia järjestettiin Notre Damen katedraalissa 10.11.1793. Järjen palvontamenoissa oli myös hedonistisia, jopa eroottisia elementtejä. Kultti osoittautui alusta lähtien melko suosituksi, ainakin Pariisissa ja eräissä maakuntakeskuksissa.
Monin paikoin kirkkoja sekä niiden arvokasta esineistöä ryöstettiin ja tuhottiin. Ranskan vallankumous antoi tässä suhteessa esimerkkiä noin 125 vuotta myöhemmin Venäjän bolševikkien 1917 toteuttamalle vallankaappaukselle ja sitä 1920-luvulla seuranneelle Venäjän kirkkojen vastaiseille ateistisille hyökkäyksille.
Robespierre piti järjen kulttia liian pitkälle vietynä, sekä pohjimmiltaan naurettavana. Hän lopetti järjen kultin ja loi sen tilalle kenties jollakin tavoin deistisenä pidettävän Korkeimman olennon (L’Être suprême) palvonnan. Hébert ja Chaumette mestattiin maaliskuussa 1794, samoin kuin myös Robespierre itse saman vuoden lopulla. Vallankumous söi ahnaasti lapsiaan.
Vallankumousvuodet jättivät Ranskaan ja sen älylliseen perinteeseen melko vahvan uskontoon kriittisesti suhtautuvan juonteen.
VALLANKUMOUKSEN KUOHUNNAN loppuvaiheessa Ranska alkoi ottaa askeleita takaisin kirkon aseman normalisoimisen suuntaan. Laajat väestökerrokset varsinkaan maaseudulla eivät olleet lainkaan pitäneet vallankumouksen myötä alkaneesta kirkon tuhoamisesta ja kaipasivat kristinuskon tuomaa spiritualiteettia, vakautta ja turvaa. Hartautta ja kristillisiä juhlia oli salassa harjoitettu ja vietetty myös silloin, kun ne olivat kiellettyjä. Järjen kultti ja sitä seurannut Korkeimman olennon palvonta olivat sittenkin lyhytkestoisia ideologisia tähdenlentoja, jotka pinnallisuudessaan ja vinoutumineen kirjoittivat itse oman lopettamispäätöksensä.
1795 valtio julistautui uskonasioissa neutraaliksi ja paluu normaaliin vauhdittui. Vuonna 1801 Napoleon Bonaparte solmi Vatikaanin kanssa kirkkoa koskeneen konkordaatin ja monia kovia iskuja saanut katolisuus palasi Ranskan enemmistöuskonnoksi. Myöhemmin kuningasvallankin paluun myötä katolinen kirkko vahvisti itselleen pitkälti saman aseman, mikä sillä oli maassa ennen vallankumousvuosiakin ollut.
1800-luvun historia oli kirkon kannalta Ranskassa jo pitkälti normaalia, mutta vallankumousvuodet sekä silloin hetkellisesti valtaan päässyt ateistinen ideologia kuitenkin jättivät Ranskaan ja sen älylliseen perinteeseen melko vahvan uskontoon kriittisesti suhtautuvan juonteen. Jonkinlaisena vallankumouksellisen hengen pitkänä käsivartena voitaneen ajatella myös sitä, että vuonna 1905 kirkko ja valtio erotettiin Ranskassa toisistaan. Siitä lähtien Ranskan valtio on ollut puolueeton uskontoihin nähden, mutta se on myös taannut uskonnonvapauden.
Ranskan vallankumous oli Euroopan modernin ajan historian merkittävimpiä tapahtumia. Samalla se muistuttaa siitä, että kirkon ja valtion suhteet ovat aina ja kaikissa olosuhteissa hyvin relevantteja kysymyksiä. Moderneissa länsimaissa vallitsee uskonnonvapaus, jonka yksi juuri johtaa kaikesta huolimatta Ranskaan. Mutta sinne johtavat myös uskonnonvastaisuuden ja uskonnon vastaisen terrorin ääri-ilmiöiden eräät juuret, joita tutkimuksessa ja yleisessä tietoisuudessa on syytä käsitellä ja pitää muutenkin mielessä.
Paljon onnea Ranskan kansalle sen viettäessä kansallista juhlapäiväänsä.
Ilmoita asiavirheestä