Harvoin saa televisiojumalanpalvelus sellaista huomiota kuin 27.11. näytetty Jouluradion juhlajumalanpalvelus Paavalin kirkosta. Helsingin Sanomien mielipideosastolla julkaistaan niin jumalanpalvelusta puolustavia kuin vastustaviakin puheenvuoroja. Yhtäältä karnevaalitunnelma sambatanssijoineen kiiteltiin, toisaalta surkuteltiin jumalanpalveluksessa tiivistyvää kirkolle ominaista miellyttämisentarvetta. Mediahuomion määrä oli suurta.

Huomio olisi varmasti jäänyt pienemmäksi ja reaktiot kädenlämpöisemmiksi, jos kyseessä olisi ollut jokin muu pyhäpäivä. Ensimmäisen adventin jumalanpalvelus on perinne, johon kohdistuu odotuksia perinteiden mukaisesta palveluksesta. Moni koki humun ohittavan adventinajan kilvoituksen ja pienen paaston. Samaa painopisteen muuttumista murehti jo Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossa 1950 huomatessaan, että pikkujoulutunnelma ohitti rauhaisan odotuksen.

Elävä perinne tulee toimeen omillaan

Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistotutkijan Juha Nirkon mielestä elävän perinteen edellytys on se, että sitä voidaan muokata.

– Säilyminen vaatii muuntumiskykyä. Muuttumattomasta perinteestä tulee helposti keinotekoinen, mutta mukautuneesta välittyvä ja kestävä.

Itsenäisyyspäivän kynttilöitä Nirkko pitää malliesimerkkinä elävästä perinteestä.

– Sitä ei määrätä missään, eikä siitä pidetä meteliä. Silti moni ne sytyttää. Todellinen elävä perinne tulee toimeen omillaan, pakottamatta.

Perinteet elävät monella tasolla: on sekä kulttuurisia että hengellisiä perinteitä. Monissa juhlissa kulttuurinen ja hengellinen paiskaavat kättä niin, että kristillisen perinteen erottaminen kulttuurisesta käy vaikeaksi. Mielenkiintoisiin lopputuloksiin päädytään, kun hengellisestä perinteestä riisutaan alkuperäinen merkitys pois, kuten sekulaariksi uudistetussa Suvilaulussa.

Perinteiden muuttuminen herättää voimakkaita tunteita, sillä moni mieltää oman perheensä tavat oikeiksi ja alkuperäisiksi. Nirkon mukaan laajalle levinnyt perinne on aina pohjimmiltaan kompromissi.

– Yhtenäiskulttuuri on mennyttä. Toki perinne on sana, johon vedoten ihmisiä määräilläänkin, erityisesti perheissä. Esimerkiksi lapset voidaan painostaa syömään jouluruokia perinteeseen vedoten. Lasten lähtiessä maailmalle he luopuvat vanhempiensa ruokalistasta, kunnes sitten perustavat oman perheensä ja kiistetyt perinteet palaavat mieleen. Aina jotain säilyy.

– Perinne on pitkä jatkumo, jonka toisessa päässä on toista väriä ja toisessa toista. Jos kuitenkin vanhaa ainesta tunnistetaan myös toisesta päästä, niin voidaan puhua perinteestä.

Perinteiden muokkaamisen taustalta löytyy Nirkon mukaan joskus myös halu ravistella ja tehdä tietoisesti toisin.

– Joskus syntyy vastareaktioita, jotka kääntyvät kuitenkin kuin kunnianosoituksiksi perinnettä kohtaan. Joku vaikka pakenee joulua ja tekee siitä hirveän numeron. Samalla se on oikeastaan myönnytys siitä, että perinteellä on valtavasti merkitystä.

Perinteitä on myös uudelleenarvioitu. Syyniin on joutunut Tiernapoikien Maurien kuninkaan (ent. murjaani) naaman mustaaminen ja Lucia-neidon oletetut ulkonäkövaatimukset. Globalisaation myötä perinteet myös kansainvälistyvät: lyhteen ja seimen rinnalla saattaa seistä Cola-pukki.

Itse pohdin joulurauhanjulistuksen epäloogisuutta: Miksi ihmeessä rauhanjulistuksen jälkeen soitetaan sotilasmarssi? Miten vainolaisen hurmeen peittämä maa liittyy rauhaan?

Ydin säilyy muutoksista huolimatta

”Saatat kysyä minulta, kuinka perinteet saivat alkunsa? Joudun vastaamaan, että en tiedä. Mutta perinne on perinne ja niiden ansiosta jokainen tietää kuka on ja mitä Jumala häneltä odottaa”, sanoo maitomies Tevje Viulunsoittaja katolla -musikaalissa. Nirkon mukaan perinteet elävät ja muuttuvat, mutta ydin säilyy: joulunvietto oli itsenäisyyden alkutaipaleella hyvin samanlaista kuin nykyään.

– Ja on varmaan sadan vuoden päästäkin. Arvelen, että luontokadosta huolimatta koteihin pystytetään kuusia, joiden alta löytyy lahjoja.

Tässäkin tapauksessa Nirkko luottaa ytimen säilyvän ennallaan.

– Uskon kristillisen sisällön pysyvän mukana.

Niilo Rantala