Melkein vuosi on jo siitä, kun työpäiväni keskeytti yllättävä suru-uutinen. Minulle rakas ihminen oli kuollut sairauskohtaukseen kaukana kotoa.

Järkytystä seurasi tomera toiminnan vaihe. Puheluja poliisin, muiden läheisten ja lukuisien erilaisten asiakaspalvelijoiden kanssa. Lehtitilausten perumista, keittiön kaappien siivoamista. Iltaisin nukkumaan käydessä en voinut enää hoitaa asioita. Silloin suru tuli voimakkaana.

Loppuvuoden pimeinä kuukausina olin monta kertaa kiitollinen siitä, että tuttavapiirissäni on runsaasti kirkollista väkeä. He osasivat olla luontevasti läsnä ja kuunnella. Se oli tärkeää, sillä minulla oli valtava tarve puhua.

En kaivannut kuoleman järkyttämänä teologisia luentoja tai opillista pohdintaa. En kaivannut sen enempää latteuksia kuin viisauksiakaan. Kaikkein vähiten kaipasin kuitenkin suruni ohittamista, johon tottumaton voi pahaa tarkoittamatta sortua.

KOKEMUS OLI minulle tärkeä oppitunti siitä, miten kohdata toinen ihminen surun hetkellä: läsnä, mutta hiljaa. Osaa ottaen.

Seurakuntatyötä tehneet tämän varmasti tietävätkin, sillä he ovat surevan kohtaamisen ammattilaisia. Siinä missä ristiäiset vaihtuvat nimiäisiin ja kirkkohäät maistraattivihkimisiin, vainajista yhä yli 90 prosenttia siunataan hautaan kirkollisin menoin. Kaikille yleisistä hautausmaista huolehtii kirkko.

Hautaustoimi on kaiketi ainoa kirkon yhteiskunnallinen tehtävä, johon ei käytännössä kohdistu juuri minkäänlaisia muutospaineita. Keskustelua käydään korkeintaan siunaustilaisuuteen sopivan musiikin luonteesta tai siitä, voisiko hautaamiseen löytyä nykyistä ympäristöystävällisempiä tapoja.

Kyyninen voisi sanoa, että kirkko saa jatkossakin pitää hautaustoimen, koska kukaan muu ei halua tehtävää hoitaakseen. Varmasti näin onkin. Hyvinvointialueilla ja kunnilla näyttää olevan riittävästi tekemistä ilmankin.

Mutta ehkä syytä on siinäkin, miten seurakunnissa on tehtävästä huolehdittu. Suomalaisten kokemukset kirkosta surun hetkellä ovat olleet sellaisia, että hyvinvointialuetta edustavan viranomaisen sijaan kuoleman hetkellä tapaa paljon mieluummin papin, kanttorin ja suntion.

PIAN LÄHESTYY ensimmäinen pyhäinpäivä, jona vien kynttilän läheiseni haudalle. Vien sen seurakuntien hautausmaatyöntekijöiden verovaroin kauniina pitämälle kirkkomaalle yhdessä lukuisien muiden suomalaisten kanssa.

Noudatamme tapakulttuuria, jota kirkko on pitänyt yllä. Olemme läsnä, mutta hiljaa.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!