Vuonna 1985 julkaisemassaan länsimaisen filosofian historiassa tuon ajan tähtiin lukeutunut Esa Saarinen kirjoitti myös kirkkoisä Augustinuksen ajattelusta. Saarinen mainitsi lopuksi myös, että ”ateistille kristillisen kirkon historia on jatkuvaa ihmisyyden rienausta”.

Augustinus olisi väitteestä varmaankin toista mieltä. Ihmisyyden ja persoonan ongelmaa tuo lähes 1 600 vuotta sitten kuollut kirkkoisä käsitteli kirjoituksissaan erittäin syvällisellä tavalla.

Ihmisen mysteeri on ollut yksi teologian kestokysymys. Raamatussa Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen. Noita syvällisiä termejä on sittemmin selitetty hyllymetreittäin.

Kirkon opetuksessa kaikista Jumalan luomista olennoista ihminen on eräistä yhdistävistä tekijöistä huolimatta jotakin muuta kuin se kaikki muu.

Ihminen on myös Luciferin ohella ainoa Jumalan luoma, joka on langennut syntiin. Ja tässä tulemmekin yhteen moderninkin ajan kiintoisaan kysymykseen.

Onko ihminen hyvä vai paha? Poliittisesti korrekti vastaus olisi, että molempia. Toki ihminen kykenee moneen hyvään, järkevään ja hyödylliseen. Joku voisi ajatella sen olevan jopa jonkinlainen ihmisen tehdasasetus. Mutta tekeekö se ihmisestä ja hänen luonnostaan, siitä ihmisyydestä, pohjimmiltaan hyvän?

Kirkkoisä Augustinuksen järeän luokan teologia liittyi Raamatun ja varhaiskirkon ajattelun jatkumoon, korostaen Adamin lankeemuksen ja perisynnin väkevää korruptoivaa voimaa. Jumalan kuva oli ihmisessä pahasti turmeltunut. Synnin alku oli Augustinuksen mukaan ihmisen ylpeys. Liekö tämä sitä ”ihmisyyden rienausta”?

Adamin lankeemuksen jäljet pysyvät meissä kuin Suomen perintövero.

LUTERILAISELLE KIRKOLLE normatiivinen Augsburgin tunnustus muotoilee saman asian karusti: kaikki ihmiset ”syntyvät synnissä, ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan ja pahan himon hallitsemina”. Perisynti tuo mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, ”jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan”.

Onko tämä edelleen kaikille kirkossa selvää? Ainakin rikkinäinen maailma tuntuisi huutavan meille juuri ihmisen itsekkyyttä ja pahuutta.

Miten siis on synnintuntomme laita? Kysymys ihmisen perisyntisyydestä seurauksineen on kirkossa yksi aina akuutti teologinen kiistanaihe, yhtään mitään rienaamatta. Erilaisissa lainahöyhenissä se on myös laajempi poliittinen kiistanaihe.

Joidenkin äänien mukaan sisällämme asuisi kuitenkin perimmäinen hyvyys, ehkä se oikea ihmisyys: ihminen voikin olla ihan jees. Taustalla on sekularisoitumista, humanismia, kulttuurinmuutosta ja uusvanhaa ihmiskeskeisyyttä. Kaiketi myös idän uskontojen ja filosofioiden ensi silmäyksellä antropologisesti kristinuskoa optimistisempaa ja herkullisempaa kuvaa ihmisestä.

Mutta Adamin lankeemuksen jäljet pysyvät meissä kuin Suomen perintövero. Siksi Jumala kysyy kasvojensa edestä synnintunnossaan pelkäävältä pakenijalta: missä olet?

Niin. Missä me syntiset olemme? Ja minne me menisimme, ellei armahtavan Jumalan hyvyys vetäisi puoleensa?