Muusikko Samuli Putro, 51, ounasteli ennen 50 vuoden merkkipaalua, että eksistentiaalinen kriisi olisi kohta ovella. Ei ollut.

– Kävin ajatuksen kuolemasta läpi niin perusteellisesti jo ikävuosina 40–45, ettei kriisiä tarvittu tällä kertaa.

Ei lauluntekijä vaikeita kysymyksiä väistellytkään. Tämänvuotisella Keskellä kesää -albumilla kohtaamme kuoleman Kuka ulkoiluttaa koiran -kappaleessa. Sen kertoja on lääkärin vastaanotolla saanut tiedon syövästä.

”Eihän tämä tapahdu minulle, eihän? Syöpä on vanhojen ihmisten tauti.”

Syöpäsairaan kysymykset ovat arkisen konkreettisia ja tarkkoja niin kuin Putron lauluissa tekemät havainnot tapaavat olla.

”Kuka ulkoiluttaa koiran? Kuka liikkeen avaa? Kuka vanhemmille soittaa? Kuka pojat kuskaa harjoituksiin?”

Joku löysi asfaltista kuopan

Tänä syksynä Putro ilahduttaa kuulijoitaan kiinnostavalla aluevaltauksella, kymmenellä omista kokemuksistaan ammentavalla radioesseellä. Ylen sarjan nimenä on Putro puhuu kuolemasta.

Muistoista ensimmäisessä kuusivuotiaan Samulin naapurin poika joutuu sydänleikkaukseen.

– Ajattelin, että se ei välttämättä selviä siitä.

Toipilas oli letkujen ja laitteiden keskellä, iho oli oudon sininen. Tuntui epäreilulta, että pienelle ja heiveröiselle pojalle, joka oli kuin linnunpoikanen, kävi näin. Vaan poika pääsi kotiin leikkausten jälkeen.

– Se tuntui ihmeeltä.

Samassa kymmenvuotiaiden poikien jalkapallojoukkueessa pelannut Antti sen sijaan ei selvinnyt. Hän jäi risteyksessä katujyrän alle.

– Me ajettiin polkupyörillä onnettomuuspaikalle. Joku löysi asfaltista kuopan, jonka arvelimme tulleen siitä, kun Antin pää oli iskeytynyt katuun, Putro muistelee.

Näky asfaltissa olevasta kuopasta on vaivannut välillä, vaikka aikuinen ymmärtää, ettei se voinut syntyä onnettomuudessa.

Katujyrää ajanut mies ei ollut syypää. Hänkään ei päässyt näkemästään yli, vaan alkoholisoitui ja lähti oman käden kautta.

– Kuolema aiheutti toisenkin kuoleman.

Hiljaisen pojan kantajat

Yhden kuolleen Putro näki omin silmin. Hän kävi isänsä kanssa katsomassa isoisää Tampereen ruumishuoneella. Pitkä ja hontelo mies makasi selällään.

Hengen poistumisen näki selvästi. Nukkuva näyttää elävältä, mutta kuollut menneen elämän kuorelta. Isoisä hämärällä ruumishuoneella ei pelottanut, sillä hän ei ollut enää paikalla.

Kuoleman käytyä lähellä, kuin varoituksena ja lopullisuutensa osoittaen, elämään avautui uusi perspektiivi.

– Ymmärsin, että kuolema on kivenheiton päässä, eikä se aio sieltä poistua.

Käsitys vahvistui lukion ensi vuoden jälkeen, jolloin luokkatoveri kuoli oudosti. Ristiriitaiset huhut spekuloivat, mihin tuo kiltti ja hiljainen kaveri menehtyi.

Samuli ja luokan kolmas poika kantoivat arkkua.

– Kuolema jäi mysteeriksi.

Kuolematon kalmistossa

Uutuuslevyllä Putro palaa lapsuuteensa maisemiin laulussa Raahe. Kotikaupungin kalmisto tuli tutuksi seurakuntanuorelle.

– Nuorisopastori kysyi, haluaisinko olla isonen viidellä rippileirillä. Leirien väliset viikot ahersin Raahen hautausmaalla. Leikkasimme ja kastelimme nurmikkoa ja kukkia, ja aina tilaisuuden tullen makoilimme puskissa juttelemassa niitä näitä.

Kun kaivinkone oli kaivanut haudan, reipas kesätyöläinen kipusi tikapuita pitkin sen pohjalle ja tarkisti, löytyikö luita. Ne piti kerätä muovipussiin.

– Hautausmaalla oli rauhallista ja ikiaikaisen kaunista. Minulle jäi hyvä muisto tuosta ajasta. En ajatellut kuolemaa. Sillä ei ollut vielä mitään tekemistä kanssani.

Voimiensa tunnossa teini oli kuolematon.

Taivas oli turvapaikka

Lapsena Samuli ajatteli taivasta turvallisena paikkana, jonne pääsee, jos on kiltisti. Toinen tie vie uneen.

Lastenkirjojen kuvastoon kuului lampaita, pumpulia, pilviä ja enkeleitä. Pilven reunalta pystyi kurkkimaan maahan asti ja heittelemään kiviä tai karkkeja.

– Taivaan portin edessä seisoi vanha, parrakas mies. Vahvoissa käsissään hän piti suurta kirjaa, jonne oli kerätty kaikki maanpäälliset tekomme.

Murrosikä muutti taivaskuvaston synkemmäksi. Ilmestyskirja teki teiniin vaikutuksen.

– Kulkutaudin ja ilmastonmuutoksen keskellä huomaan ajattelevani hetkittäin Ilmestyskirjan kuvastoa. En ajattele, että tuhomme on väistämätön. Asioihin on mahdollista vaikuttaa.

Aloitteleva muusikko oli parikymppisenä siirtynyt seurakunnasta elämään maallista elämää, johon kuuluivat alkoholi, tupakka, rock ja seksi. Hän kävi läpi neljän vuoden vaiheen, jossa ajatteli joutuvansa kadotukseen.

– Sen jälkeen päättelin, että Jumala on luonut meistä jokaisesta yksilöitä, joiden tarpeet, halut ja tavoitteet ovat erilaisia.

Niin kuin vesi kuivuu iholta

Nelikymppisenä Samuli Putro valvoi viikon ahdistuneena erokriisin takia. Hänelle määrättiin unilääkkeitä. Putoaminen suloiseen pimeyteen sai ajattelemaan: tältä varmaan tuntuu kuolla. Se oli rauhallinen, loputtoman surullinen ja yksinäinen kokemus.

– Tietyt peruskysymykset nousevat 40 ikävuoden jälkeen pintaan, kun ihminen kokee ensi kertaa myös itsessään fyysisesti kuolevaisuutensa – sen mahdollisuuden, ettei hän olekaan ikuinen.

Silloin kuolema alkoi pelottaa.

– Suoraan sanoen olin kauhuissani. Kuolema palasi päivittäin mieleen, joskus useita kertoja päivässä, viiden vuoden ajan.

– En halunnut miettiä kuolemaa, mutten osannut päästää siitä irti. Silloin ajattelin, että kuolema ei suostu päästämään irti minusta.

Suunta ja elämänhalu olivat kadonneet. Kuolemankauhu kumpusi tyhjyyden mahdollisuuden tiedostamisesta: mitä se tarkoittaisi, etten olisi enää olemassa.

Mihin pelko loppui?

– Monen vuoden jälkeen se meni itsekseen ohi, niin kuin vesi kuivuu iholta. Pikkuhiljaa hoksasin, etten ollut ajatellut kuolemaa kuukauteen, ja olin tosi helpottunut.

Juoksin kipua pakoon

Henkinen kipu on antanut ilmeisen herkälle taiteilijalle liike-energiaa.

– Olen juossut kipua pakoon. Olen mennyt ravintoloihin, olen hankkiutunut ihmissuhteisiin, olen lopettanut niitä ja paennut työntekoon.

Jossain kohtaa kipu on aina kadonnut. Siihen asti on sopinut uskoa, että huomenna tapahtuu yllättävä käänne.

– Että tapaan uuden ihmisen, jonka haluan tavata uudestaan. Että keksin idean, jonka innostamana jaksan työskennellä pahimman vaiheen yli. Että suru vain menee ohi.

Hän ei ole koskaan ajatellut itsemurhaa vaihtoehtona.

– En ole kertaakaan ollut niin väsynyt elämään, että olisin halunnut lopettaa sen.

Elämänhalu ja kuolemanpelko on ollut pettämätön yhdistelmä itsetuhoisia ajatuksia ja tapoja vastaan. Rokkari nautti tosin takavuosina päihteitä enemmän kuin laki sallii. Välittämättä siitä, että päihteet rapauttavat elimistöä ja saattavat johtaa kuolettavaan sairauteen.

– Juomiseni oli erittäin humalahakuista kymmenluvun alkuun asti. Rockporukoissa sankari oli se, joka joi itsensä kovimpaan humalaan. Kännissä hölmöilyä ja krapulaista itseruoskintaa pidettiin hauskana.

Muusikolla on monta hyvääkin muistoa noilta ajoita.

– Silti muistikuva örveltävästä ja kovaäänisestä rockäijälaumasta tuntuu tunkkaiselta, surulliselta ja vanhentuneelta. Olimme tapojemme vankeja. Teimme sen, mitä luulimme, että meiltä odotetaan. Joimme paljon ja nopeasti.

Kuolema kuin aamukahvi

Nuorena Putroa lohdutti ajatus, että Jumalan oikeus ja tehtävä on päättää ihmisen elämän kestosta.

– Tuntui hyvältä olla Jumalan sylissä. Sitten, kun Jumala päättäisi pudottaa minut maahan, minä putoaisin ja hajoaisin palasiksi ja minut koottaisiin uudestaan paikassa, jota ajattelin taivaana.

Samuli Putro uskoo yhä, että asiamme ovat jossain määrin ennalta määrättyjä, muttei usko, että pitkitetty, kivulias elämä on ylläpitämisen arvoinen.

Hän ei pelkää niinkään kuolemaa vaan fyysistä kipua, päälle vyöryvää ja pistävää. Sellaista, joka vie toimintakyvyn.

Toisaalta olisi kamalaa, jos haluaisi elää vielä silloinkin, kun täytyy kuolla. Taiteilija toivookin, että jossain kohtaa mieli ja keho väsyvät elämään. Siinä taitekohdassa kuolema voisi vaikuttaa ”yhtä luontevalta ja helpottavalta kuin aamukahvi”.

Kun paperi on tyhjä

Lapseton sinkku kuvittelee itsensä yksinäisenä 80-vuotiaana, ”jos sinne asti näillä elintavoilla yllän”.

– Väsyn välillä jo nyt ihmisiin ja sosiaalisuuteen. On kurjaa, jos kadotan lopullisesti kiinnostuksen ihmisten kohtaamiseen.

Kenties myös kiinnostus teatteria, musiikkia ja kaupunkilaista elämäntyyliä kohtaan hiipuu. Kipuja tulee paljon. Työkään ei enää lohduta, taiteilija maalailee tulevaisuutensa piruja seinille.

– Olen sanonut sen, mitä olen halunnut sanoa. Paperi pysyy tyhjänä. Elämäntyylini, josta olen saanut paljon iloa, on rapauttanut fysiikkaani. Arki on kamppailua tylsyyttä ja pelkoja vastaan. Kamppailun toivottomuus lannistaa minut päivittäin.

Jos silloin iskee vakava sairaus, Samuli haaveilee ottavansa yhteyttä saattohoitajaan, joka järjestää tapaamisen lääkärin ja kirkon edustajan kanssa. Hän kertoisi, ettei halua jatkaa elämistä. Kauhu elää on suurempi kuin kauhu kuolla!

Lääkäri arvioi fyysisen paranemisen mahdollisuutta ja kivun määrää. Saattohoitaja seuraa asiakkaan mielialaa. Sitten se on menoa. Mahdollisimman kivuttomasti, kauniisti ja hartaasti…

Elämä on juhla

Musiikki on antanut kanavan käsitellä kuolemaa matkan päästä. Elämä on juhla -albumin (2009) nimilaulussa Putro käy läpi ihmispolon koko elämänkaaren aina viimeiseen säkeeseen saakka:

”Nyt vanhuus vierii sillalla kuin kolikko tai tupakka, ja sanotaan että kuolema on kauppamies ja taitava. Kun sitten poistuu varmistin, pois henkäys viimeisin. Elämä on juhla.”

Tavalliset hautajaiset -levyn (2012) nimikkokappaleessa puolestaan poikansa onnistuneesti aikuisuuteen saattanut yksinhuoltajaäiti tilittää taivaltaan. Lapsi sai alkunsa pelireissulla, jolla tavattu isä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset ovat persoja juoruille. Äiti päätti silti kulkea pystyssä päin.

”Vaikka moni säälii mua, mä hymyilen ja kiitän Luojaa pojasta ja sisäisestä valosta. Mä tahdon tavalliset hautajaiset, ja jos mahdollista kolme kynttilää. Ei mitään suurta eikä mahtipontista, voi syksyn tullen ehkä tuoda kukkia. Mä tahdon tavalliset hautajaiset ja niiden jälkeen pienet kahvikekkerit.”

Laulu havainnollistaa Putron humanistis-kristillistä ihmiskäsitystä, jossa jokaisella yksilöllä on arvonsa ja paikkansa ulkoisista onnistumisista riippumatta.

”Tehdään tämä selväks kerralla, on ollut elämäni ainutkertaista, ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden.”

Vainaja tarjoaisi

Millaiset hautajaiset muusikko itse haluaisi?

Samuli Putrolla on visio puisesta ja halvasta arkusta, jonka päällä on kaunis keltainen kangas. Se otetaan pois arkun päältä ennen polttamista. Tuhkat kuljetettaisiin Raaheen, jonne ne siroteltaisiin.

Putro aikoo kuolla nykyisessä kotikaupungissaan, joten hautajaisetkin järjestettäisiin Helsingissä. Tilaisuuden jälkeen vieraat menisivät syömään ravintolaan. Vainaja tarjoaisi kuolinpesän pussista.

– Kaverini, Kinnusen Tumppi pitäisi puheen. Se on pappi. Kuolemaani suhtauduttaisiin vielä tässä kohtaa epäuskoisesti. Ennemmin tai myöhemmin ystäväni tottuisivat siihen, etten ole enää olemassa.

Kristinuskon kivijalka kestää

Pyhäinpäivän traditioita Putrolla ei ole, mutta hän uskoo, että menneet sukulaisemme ja ystävämme katselevat meitä jostain. Merkillinen tunne!

– On kohtia, joissa he nostavat kätensä pystyyn, koska meidän on tehtävä omat virheemme, mutta on myös kohtia, joissa he pysäyttävät meidät. En tiedä, kuka siellä on, mutta veikkaan että joku, joka oli läheinen minulle.

Hän uskoo, että asiat tapahtuvat syystä.

– Osaan käyttää sanaa Jumala.

Putron kuolemasuhde on kehittynyt elämän varrella, joten miksei se muuttuisi myöhemminkin.

– Tällä hetkellä oloni on aika levollinen, miten ja milloin kuolemani tapahtuukaan.

Onko muusikon katsanto yhä kristillinen?

– Ei se ole liikahtanut kauheasti minnekään. Kristinuskossa on kivijalkaa. Kivijalatkin sortuvat joskus, mutta tämä ei tunnu sortuneen. Sen päälle voi rakentaa laajasti. Olemassaolon tapana kristillisyys tuntuu hyvin kestävältä näkemykseltä.

Keskeneräinen loppuun asti

Kun nelikymppisenä usko kuolemanjälkeiseen elämään horjui, tuonpuoleisen kuvat katosivat. Putro olisi mieluummin katsonut pelottavia kuvia kuin tyhjyyttä.

– En vieläkään suostu uskomaan, että me katoamme.

Me synnymme, elämme ja unohdumme niin nopeasti, että hyvä kun sen huomaa, musikantti mietiskelee.

– Kuolema on oikeudenmukainen, kaunis ja lopullinen, tavalla johon ymmärrykseni ei riitä.

Itsetutkiskelunsa tuloksena Samuli on yllättynyt siitä, miten vähän hän onkaan oppinut.

– Hukassa olemisen kokemukseni ei ole muuttunut, enkä ole varma pitääkö sen muuttuakaan. Todennäköisesti olen keskeneräinen, loppuun asti.

Nyt kesken on tulevan levyn biisien kirjoittaminen. Marraskuussa kiihtyvä keikkailu ympäri Suomen jatkuu pitkälle kevääseen.

– Keikkarundilla elämä muuttuu risaisemmaksi, mutten valita. Saan tehdä juuri sitä, mitä haluan.

Haastattelu on julkaistu alun perin Askel-lehdessä 11/2021.

Ilmoita asiavirheestä