Yli-Tornion kirkkoherra Nona Johanna Emilia Lehtinen syntyi Kauniaisissa 1979 ja kuoli Torniossa 2025. Nona kuoli keskellä elämänsä keskikesää. Kuolemaansa edeltäneenä sunnuntaina hän oli vielä tekemässä lapsilleen köyhiä ritareita, kun olikin lähdettävä hengenahdistuksen vuoksi sairaalaan.
Nona oli erityinen ihminen ja pappi. Hänessä yhdistyi terävä äly, empaattisuus, huumori sekä sivistys. Nona oli visionääri ja lämminsydäminen, suorapuheinen realisti. Hänelle oli ominaista keskittyä olennaiseen ja pitää pienempien puolta; erityisesti lapset olivat hänelle rakkaita.
Haastattelin Nonaa keväällä erästä kurssitehtävää varten ja monien viisaiden sanojen keskeltä mieleeni jäi erityisesti se, kuinka hänen mielestään kirkkoherran tärkein taito on hallita kalenteriaan. Nona halusi järjestää tilaa kalenteristaan esimerkiksi päiväkerhoissa vierailuun, sillä niistä vierailuista hän sai voimaa hallintotyöhön. Nona oli kätkenyt syvälle sydämeensä Jeesuksen sanat ”lasten kaltaisten on taivasten valtakunta”.
Nona kertoi monessa yhteydessä henkisen kotinsa olleen Suomen raamattuopistossa. Hän ei alun perin tähdännyt pappisuraan, mutta silti vain kutsu kävi. Nona oli lempeä ja ennakkoluuloton luonne, eikä hän antanut muiden vaikuttaa valintoihinsa. Loogikkona hän ei tehnyt itselleen ristiriitaisia päätöksiä, vaan sisäisen varmuuden saatuaan antoi liekin palaa. Näin oli pappeudenkin suhteen.
Papin työ oli merkittävä osa Nonan elämää. Nona ei ylpeillyt omalla työllään. Hän näki virkansa palvelutehtävänä. Nona kyllä otti johtajuuden tarvittaessa, mutta mieluiten hän pyrki mahdollistamaan muiden loistamisen. Tärkeintä Nonalle oli äitiys ja perhe. Hän oli ylpeä perheestään, Hildasta ja Klaarasta sekä puolisostaan Sasasta. Heistä hän puhui mielellään. Hän oli ylpeä kotiseudustaan, lapsuuden kesien kautta tutusta Torniosta, jossa sai kasvattaa lapsiaan ja tehdä lenkkejä Rooma-koiran kanssa.
Puheessaan Nonan kirkkoherran virkaanasettamisessa Ylitorniolla piispa Jukka Keskitalo siteerasi Paavalia: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto”. Heinäkuun alussa kuuli Nona sairastavansa syöpää. Hän ei kuitenkaan luopunut haaveistaan, toiveistaan ja tavoitteistaan, sopeutui vain uuteen tilanteeseen.
Tiistaina, kaksi päivää sen jälkeen kun hänet oli otettu sairaalaan, hänelle kerrottiin syövän olevan parantumaton. Perjantaina kutsuttiin läheiset hänen luokseen, aikaa oli jäljellä tunteja, ehkä päiviä. Nona sai kaksi seesteistä syyskesän päivää aikaa olla läheistensä kanssa, kunnes kuoli sunnuntaiyönä rajuun sairaskohtaukseen.
Viimeisestä päiväkirjamerkinnästä voi aavistaa Nonan tienneen olevansa ajan ja ikuisuuden rajalla: ”Lapsena luin, luin, luin lukemasta päästyäni luin. Elin siitä. Elin siinä. Pian en ollenkaan. Ainakaan tässä ajan lainaamossa”.
Christi crux est mea lux.
Tiina Toivo-Rumpunen
Ystävä ja entinen kollega
Sasa Lehtinen
Puoliso