Juha Leiviskä syntyi 17.3.1936. Hän kuoli 9.11.2023.
Juha Leiviskä asui kuusikymmenluvulla Suomen Lähetysseuran ylioppilaskodissa. Muistamme, kuinka hän soitti Lähetyskodin ruokasalin pianoa. Me kokoonnuimme hänen boksiinsa kuuntelemaan levyltä hänen palvomaansa kuuluisaa sopraanoa Irmgard Seefriediä. Emme vielä aavistaneet, että Juhan ura merkittävimpänä suomalaisena kirkkoarkkitehtina sai osaksi alkunsa tästä ystäväpiiristä. Siihen kuului joukko pappiloiden lapsia. Juha kutsuttiin entisöimään Lemin kirkko ja suunnittelemaan Nakkilan seurakuntatalo.
Juhan suunnitelma Temppeliaukion kirkoksi ei menestynyt, mutta hän jätti jälkensä myös sen historiaan. Kesällä 1968 joukko kristillisen ylioppilasliikkeen jäseniä maalasi kallioon ja betonivaluun sanan ”Biafra!”. He vaativat, että kirkko käyttäisi varansa Afrikan nälänhädästä kärsivien auttamiseksi eikä kalliisiin kirkkorakennuksiin. Maalit he lainasivat ystävältään arkkitehdiltä.
Juha muisteli myöhemmin: ”Minä luulin, että heillä oli jonkinlainen harkintakyky, että he maalaavat työmaa-aitoihin tai vastaaviin paikkoihin, mutta he menivät maalaamaan valmiisiin puhtaaksi valettuihin betonijulkisivuihin.”
Juha kirjoitti Kotimaahan paljastamatta omaa osuuttaan mielenosoituksen sponsorina, että graffitit olivat antiikin ajoista lähtien yleisiä. Ne voitaisiin hyvin jättää paikoilleen nytkin. Ne voisivat toimia lähtökohtana spontaanisti syntyvälle taiteelle rakennuksen yhteydessä. Tämä ehdotus ei saanut kannatusta, vaikka sen esittäjällä arkkitehti Juha Leiviskällä oli arvokas virkanimike ”Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen historian ja tyyliopin assistentti”.
Edellisenä kesänä 1967 yksi ystäväpiiristämme joutui pahaan kolariin Itävallassa. Lähdimme Tiroliin. Meitä oli kahdeksan. Vuokrasimme Kleinbussin ja tapasimme toipilaan nunnien hyvässä hoidossa. Juha jatkoi matkaa Roomaan tutustumaan Gianlorenzo Berninin ja Carlo Borrominin barokkikirkkoihin. Menomatkalla hän näytti meille eräitä arkkitehtuurin historian pyhiä paikkoja: Goslarin vanhan kaupungin, Le Corbusierin paviljongin Zürichissä ja Wiesin pyhiinvaelluskirkon Baijerissa.
Tämän ekskursion aikana Juha valitti monista sairauksistaan, vanhuuden raihnaisuudestaan ja lähestyvästä kuolemastaan. Me otimme osaa, olihan Juha vanha ja sairas mies, jo yli kolmekymmenen, meitä muita viitisen vuotta vanhempi. Alppirinnettä hän kyllä kirmasi ylös muita nopeammin.
Juhalle suotiin lopulta enemmän aikaa kuin psalminlaulajan mainitsemat kahdeksankymmentä vuotta. Lemin kirkosta ja Nakkilan seurakuntatalosta alkoi 2000-luvulle ulottuva, kansainvälisesti ainutlaatuinen sakraaliarkkitehtuurin kaari: Oulun Puolivälikankaan kirkko 1975, Myyrmäen kirkko 1984, Kuopion Männistön kirkko 1992 ja Pakilan Hyvän Paimenen kirkko 2002. Niiden tilajärjestelyt ja valon käyttö ovat saaneet vaikutteita Etelä-Saksan barokkikirkoista. Ne ovat hänen opettajansa Nils-Erik Wickbergin mukaan ”instrumentteja, joita valo soittaa”.
Juha Leiviskä sai vaikutteita Alvar Aallolta, mutta halusi pysyä itsenäisenä. Hän ei mennyt voimakastahtoisen maestron toimistoon, vaan perusti oman 1968 ja jatkoi 1978 Wickbergin oppilaan ja seuraajan Vilhelm Helanderin kanssa yhteisessä toimistossa.
Kirkkojen lisäksi Juha Leiviskä suunnitteli muita julkisia rakennuksia (Saksan suurlähetystön, Vallilan sivukirjaston, Betlehemin kulttuurikeskuksen, Helsingin yliopiston Svenska social- och och kommunalhögskolanin, kulttuurikeskus Sandelsin), pientaloja ja asuinalueita.
Hän teki diplomityönsä 1963 kotikaupunkinsa Tampereen keskustakortteleista. Työ vaikutti siihen, ettei purku-uhan alaista keskustaa tuhottu täydellisesti. Sen sijaan hänen ehdotustaan verkatehtaan vanhan teollisuusmiljöön säilyttämiseksi ei hyväksytty.
Leiviskän varhaiset työt eivät olleet muodikkaita eivätkä saaneet suurta huomiota. Hän muisteli: ”Sen ajan trendi oli teollisesti valmistettujen elementtien soveltaminen kaikenlaisiin rakennuksiin.” Tämä johti 60-luvun epäinhimilliseen lähiömiljööseen. ”Arkkitehdit eivät lopulta voineet vaikuttaa lopputulokseen, jossa ei enää tarvittu arkkitehteja, se oli pelkkää rakennustuotantoa. Sellaisia yrityksiä, joissa käsityö olisi kunniassaan, joissa esiintyisi pientä mittakaavaa ja jotka perustuisivat paikalla rakentamiseen, vierastettiin.”
Nämä näkemykset ovat vuodelta 1996. Edellisenä vuonna Juha Leiviskä oli saanut Carlsbergin säätiön suuren arkkitehtuuripalkinnon. Hänelle oli seremoniassa varattu kunniatehtävä pitää kädessään tuhkakuppia, johon puhetta pitävä kuningatar Margareeta karisti savukettaan.
Carlsbergin palkinto sinetöi Juha Leiviskän maailmanmaineen. Hän sai runsaasti muitakin suuria palkintoja, ansiomerkkejä ja kunnianosoituksia. Hänestä tuli kolmas arkkitehtiakateemikko Alvar Aallon ja Reima Pietilän jälkeen. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta kutsui hänet kunniatohtoriksi vuonna 2005.
Juha oli tietoinen omista kyvyistään, mutta ei kuulunut niihin arkkitehteihin, jotka toteuttavat vapaasti itseään ja luovat yksilöllisiä taideteoksia. Hänen mukaansa ”rakennus on saatava toimimaan elimellisenä osana ympäristöään ja täyttämään tehtävänsä. Sen tulee olla hyödyllinen, sellainen tila, josta ei haluta pois, vaan jossa halutaan viipyä.”
Tällainen tila on Pakilan Hyvän Paimenen kirkko, jossa akateemikko Juha Leiviskä siunattiin 12. joulukuuta 2023.