Rovasti Eija Kalliala o.s. Ilkka kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen 17.3.2026 Turussa. Hän oli 73-vuotias, syntynyt Lapualla 19.1.1953.
Eija valmistui teologisesta tiedekunnasta vuonna 1978 ja sai saman tien nuorisolehtorin viran Munkkiniemen seurakunnasta. Kun puoliso valittiin Rotterdamin merimiespastoriksi, perhe kuitenkin muutti 1983 Hollantiin.
Eija yhdisti luontevasti kahden pienen pojan äitiyden ja aktiivisen roolin merimieskirkkoyhteisössä. Rotterdamin kirkon voimistuvassa ulkosuomalaistyössä hän oli avainhenkilö.
Kuuden Hollannin-vuoden jälkeen perhe muutti Turkuun. Aluksi Eija toimi vanhainkotien sielunhoitajana. Papiksi vihittynä hänestä tuli 1993 Suomen ensimmäinen naispuolinen merimiespastori.
Eijan johdolla Turun merimieskirkosta kehittyi kansainvälinen merenkulkijoiden ja rekkakuskien kohtaamispaikka, joka nojasi vahvasti vapaaehtoistyöntekijöiden ja laajan yhteistyöverkoston tukeen. Tähän ajanjaksoon osui Estonia-turma, jonka jälkihoidossa Eija oli monin tavoin mukana.
Oman työnsä ohessa Eija toimi luottamushenkilönä kotiseurakunnassaan ja seurakuntayhtymän keskeisimmissä luottamustoimissa aina johtoryhmää myöten. Hän oli myös kirkolliskokouksen pappisedustaja. Seurakunnalliset luottamustehtävät oli kuitenkin jätettävä, kun hänet 2006 valittiin Turun Henrikinseurakunnan kappalaiseksi.
Monikulttuurisella alueella toimivassa Henrikissä oli käyttöä merimieskirkkotyössä saadulle kokemukselle ja kehittävälle työotteelle. Vaikkei Eija itse aina luottanutkaan omiin kykyihinsä, se ei estänyt häntä tarttumasta toimeen. Työyhteisö arvosti innostunutta ja innostavaa jäsentään; Eija edusti työntekijöitä kirkon laajennusprojektissa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2017.
Eijalla oli myös vahvoja mielipiteitä. Erityisesti hän kunnioitti ja puolusti tavallisuutta, oli sitten kysymys kristityn elämäntavasta tai vaikka pappien perussuorituksista. Omista hautajaisistaankin hänellä oli vain yksi toive: aivan tavalliset. Esikoispoika sai vastata siitä, ettei isä keksi mitään kummallista.
Eijan lähipiirille jäi arvokkaaksi perinnöksi ja esimerkiksi hänen maanläheinen perusasetuksensa ihmisenä olemiseen maailmassa. Hän osasi kohdata ihmiset siten, että he tunsivat itsensä tärkeiksi. Muisto Eijasta on yhtäläinen: lämmin, aidosti toisesta kiinnostunut, elämää ymmärtävä ja itseään korostamaton kristitty. Moni muistaa nimenomaan hänen hymynsä. ”Hymy on jäänyt mieleeni, siihen tuntui sisältyvän ripaus kärsivällisyyttä ja ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan.”
Perhe, suku ja ystävät saivat kokea, kuinka Eija hoivasi, huolehti ja kutsui pöytään. Lapsenlapsille hän oli aina läsnä ja järjesti mukavaa tekemistä – eväät mummalla oli tietenkin aina myös mukana. Viimeisinä päivinä sukurakkaus kiteytyi ajatukseen, että pian saa taas tavata kaikki edeltä menneet.
Eija otsikoi elämänsä Joelta joelle, Lapuanjoen varrelta Maasjoen kautta Auran rantamille. Työn ja elämän myötä myös merestä tuli olennainen osa sielunmaisemaa. Tätä kokonaisuutta ja Eijan konstailematonta Jumala-uskoa sanoittaa osuvasti iltavirsi 549:2.
Kuin päivä painuu syliin yön / ja virrat mereen juoksevat, / niin virtaa kohti sinua / sydänten kiitos, kaipaus.
Antti Lemmetyinen
Leena ja Petri Sirén
Kirjoittajat ovat ystäviä ja työtovereita.