Kun Jumala oli luonut maailman mallilleen, tuli taivaaseen suuri parvi pieniä kaloja.
– Miksi, oi Luojamme, teit meistä ihan hyödyttömiä?
– Kuinka niin, Jumala ihmetteli.
– Me olemme pieniä parvikaloja, eikä Luomakunnan kruunu halua pyydystää meitä, haukkuu roskakalaksi.
– Haluatte siis olla kuin hauki ja ahven, arvostettua ruokakalaa.
– Niin, huusivat muikut yhdestä suusta.
Tapahtui sitten, että savolaisemäntä heitti suutuspäissään puoliksi paistuneen leivän järveen.
Jumala sai ajatuksen: se pyysi muikkuja uimaan sisälle leipään. Kalat tottelivat.
Hetken kuluttua isäntä kävi hakemassa arvokkaan leivän järvestä ja tuikkasi sen uuniin kuivumaan. Illalla leipä otettiin uunista ja nostettiin pöytään. Kaikki hämmästyivät, kuinka hyvää siitä oli tullut.
Niin syntyi kalakukko.
Suomi on muikun (Gregonus albula) keskeistä esiintymisaluetta. Muikku on sukua siialle ja muistuttaa myös kuoretta ja salakkaa.
Muikku on parvikala ja viihtyy pohjoisen Euroopan suurissa ja keskisuurissa järvissä, mutta myös merien murtovesissä. Se syö pelkästään eläinplanktonia. Muikun kasvunopeus vaihtelee vesistöittäin, Kuusamossa se on hidaskasvuisinta. Muikun koko vaihtelee 5–20 sentin välillä. Se viihtyy päivät syvänteissä ja nousee hämärän myötä lähemmäksi pintaa.
Muikku on sisävesien ammattikalastajien tärkein saalis. Muikkua kalastetaan nuotalla, troolilla, verkolla ja isorysällä eli paunetilla. Syksyisin muikuista saadaan myös arvokasta herkkua, mätiä.
Tärkeänä ruokakalana muikulla on ollut kansan suussa monta nimeä: neulamuikku, muje, maiva, siikamaiva, rääpys ja silli.
Jokainen paistettu muikku on yksilö, vaikka se parvikalana tunnetaankin. Jokainen rapea herkkupala on kiitoksen arvoinen.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.