Tuore uskonnonfilosofian väitöskirja pureutuu Jumalan kaitselmuksesta 1200- ja 1300-luvuilla käytyyn akateemiseen keskusteluun. Asiasta kertoo Helsingin yliopisto tiedotteessaan.
Teologisessa tiedekunnassa tarkastettavan väitöksen mukaan ajatus Jumalan kaitselmuksesta on ollut keskeinen kristillisessä teologiassa sen synnystä lähtien. Käsitteen taustalla on valtavirran kristillisen teologian ajatus siitä, että Jumalalla on hyvä suunnitelma luomakunnan kaitsemiseksi sen sijaan, että hän vain loisi maailman ja jättäisi sen oman onnensa nojaan.
Teologian maisteri Mikko Postin väitöskirjassa tarkastellaan, miten Jumalan kaitselmuksen oppi ymmärrettiin 1200- ja 1300-lukujen latinankielisessä filosofisessa teologiassa.
− Pohdintojen keskiössä olivat muun muassa kysymykset siitä, koskeeko Jumalan kaitselmus kaikkia partikulaarisia olioita vai vain olioiden lajeja ja aiheuttaako Jumalan kaitselmus vaikutuksensa välittömästi vai sekundaaristen syiden välityksellä, Posti kertoo tiedotteessa.
Nykyaikana ajatus Jumalan kaitselmuksesta tulee Postin mukaan esille erityisesti pahan äärellä.
− Kun jokin luonnonkatastrofi tai väkivallanteko järkyttää ihmisiä, moni kysyy, miksi Jumala salli tämän tapahtua. Tällaisia kysymyksiä ei heräisi, jos Jumalalla ei ajateltaisi olevan kaitselmusta suhteessa luomakuntaan.
Onko paha sivuvaikutus vai onko sillä välinearvo?
1200- ja 1300-lukujen teologiassa pahan ongelmaan oli kaksi lähestymistapaa: aksidentaalinen ja instrumentaalinen. Ensin mainittu yhdistettiin satunnaisuuteen ja jälkimmäinen välineellisyyteen.
Aksidentaalisen strategian mukaan paha seuraa Jumalan hyvästä suunnitelmasta sivuvaikutuksena, joka on Jumalan ennalta tietämä mutta ei erikseen tahtoma. Vaikka pahat asiat eivät ole osa Jumalan kaitselmusta itsessään, ne tulevat kaitselmuksen vaikutuspiiriin saadessaan osakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen.
Instrumentaalisen strategian mukaan pahoilla asioilla taas on Jumalan suunnitelmassa välineellinen rooli.
− Kyseisessä ajattelussa paha on todella pahaa luodun maailman näkökulmasta, mutta sillä on positiivinen välinearvo Jumalan näkökulmasta, Posti tiivistää.
1200- ja 1300-luvuilla akateemisessa teologiassa väiteltiin myös paljon siitä, miksi yksillä on jatkuvasti enemmän onnea ja menestystä kuin toisilla ja oliko Jumala onnen ja epäonnen antaja.
Tähän liittyen Posti on tutkinut verrattain tuntematonta 1200-luvulla syntynyttä teosta Liber de bona fortuna. Kyseinen teos on latinankielinen käännös Aristoteleen
Eudemoksen etiikan ja Suuren moraaliopin hyvää onnea käsittelevistä luvuista.
− Keskiajan teologeja kiinnosti erityisesti kysymys siitä, olivatko Aristoteleen ajatukset hyvästä onnesta yhteensopivia kristinuskon kanssa. Henri Gentiläinen (noin 1217–1293) esitti, että Jumalan kaitselmus oli ihmisten onnen ja onnettomuuksien aiheuttaja. Aegidius Roomalainen (1245–1316) vastaavasti puolusti naturalistisempaa tulkintaa, jossa onni ja epäonni perustuivat ihmisten synnynnäisiin eroihin.
TM Mikko Posti väittelee 9.12.2017 kello 10.15 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Divine Providence in Medieval Philosophical Theology 1250–1350”. Vastaväittäjänä on apulaisprofessori Andrea Robiglio, KU Leuven, ja kustoksena professori Sami Pihlström Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Kuva: Matti Karppinen