Eläkkeellä oleva sairaalateologi ja kirjailija Pirkko Arola on jälleen kirjoittanut Kotimaa Pron lukijoiden vapaaseen käyttöön koskettavia monologikatkelmia. Nämä jouluiset tekstit soveltuvat erityisen hyvin nuorten ja nuorten aikuisten tilaisuuksiin, hartauksiksi tai vaikka keskustelun alustukseksi. Tarinat kiertyvät adventtikynttilöiden vanhojen nimien ympärille. Nuo nimet ovat toivo, rauha, rakkaus ja ilo.
”Onko olemassa uusia alkuja, muutoksen toivoa?”
MIKA: Löysin tänään vanhan valokuvan, jossa nukun vastasyntyneenä sängyssäni ja vanhemmat katselevat minua. Se tuli mieleen tuosta Seimen Lapsesta. Silloin oli kai asiat hyvin meilläkin. Mutta kun perhe hajosi, jäin jotenkin yksinäiseksi. Oli monta paikkaa, muttei enää yhtä turvallista, ihan omaa. Joulu saa miettimään suhdetta vanhempiin, varsinkin isään, voisiko se vielä korjautua. Onko olemassa uusia alkuja ja muutoksen toivoa?
Palaa mieleen myös, miten jouluyönä kerran katsottiin isoisän kanssa öiselle tähtitaivaalle ja hän sanoi: ”Muista aina, että tähdet loistavat, vaikkeivät ne näkyisikään. Jumala loi valon, joka on vahvempi kuin pimeä.”
Tähtiä on tullut katsotuksi. Sellaisen suuremman tähden tahtoisin löytää, joka näyttäisi minullekin tien ja veisi perille. Juuri nyt tarvitsen valoa elämään, kun on näköpiirissä monta risteävää polkua ja pitäisi valita se oikea.
Oma levottomuus sotkee asioita ja yhä tuntuu kuin katselisin sivullisena toisten juhlintaa. Miten pääsisin joukkoon mukaan? Joka joulu toivon, että mieleni olisi rauhallisempi. Kynttilä kuvaa kai rukousta. Haluan sytyttää toivon ja rauhan kynttilät itselleni ja miksei muillekin. Se on minun joulurukoukseni.
”Onneksi ollaan suojassa lujemman rakkauden sisällä”
JUHO: Oltiin vuosi sitten Annen kanssa adventtina kirkossa laulamassa hoosiannaa ja kuultiin, että noilla neljällä adventtikynttilällä on vanhat nimet. Kolmas on rakkauden kynttilä. Haluttiin juuri sinä sunnuntaina ottaa kuulutukset meidän avioliittoon.
Kohta on vuosi oltu naimisissa, mutta rakkauden pelisääntöjä opetellaan edelleen. Vaikeus on siinä, että meillä on molemmilla näitä särmiä luonteessa ja vanhat haavat aukeavat lähellä toista. Lisäksi oma paras tahtoo aina mennä ykköseksi. Kun olen vihainen, jään itseni vangiksi. Kun rakastan toista, näen hänet ja hänen parhaansa. Silloin kotonakin on valoisaa.
Sen verran arkista takapakkia on tullut vuoden aikana, että tuntuu hyvältä kuulla jouluevankeliumista: Jumalakin välittää meistä. Ollaan aivan kuin lujemman rakkauden sisällä suojassa.
Joskus pelottaa, että menetän sen hyvän, minkä olen saanut, etten osaakaan elää sen kanssa. Tiedän jo, miten ihmissuhde menee rikki ja jättää katkerat ajatukset muistokseen. Juuri niistä pitäisi päästää irti. En haluaisi enää vaatia liikaa toiselta, enkä itseltänikään. Anteeksipyytäminen on vielä minulta hakusessa. Menee niin helposti mököttämisen puolelle.
Mutta se tärkein on sanomatta. Saamme lapsen ensi vuonna. Se on niin suuri asia, ettei sitä ihan joka hetki edes ymmärrä. Senkin vuoksi haluamme tehdä työtä rakkauden säilymiseksi. Haluan sytyttää tuon kolmannen, rakkauden kynttilän lapselleni ja meille kaikille. Eikös sitä sanota, että itse Jumalakin on rakkaus.
”Joululomalla unohdin kiusaajani”
VIRPI: Kirkossa muistan aina omat koululaiskirkot, kun tultiin tänne yhdessä luokan kanssa. Ei niihin pahaa liittynyt. Täällä sain yleensä olla rauhassa. Paikalla oli jo yleensä joulukuusi ja siitä tiesin toivoa: kohta loma alkaa ja saan viikon rauhan kiusaajiltani. Perheemme matkusti usein sukulaisten luo ja siellä oli toinen maailma. Serkkujen kanssa oltiin kavereita. Jouluna rentouduin, enkä ajatellut tönimisiä, pilkallisia katseita, tirskuntaa ja huuteluja: miten olet tyhmä ääliö ja ruma kuin noita.
Välillä tuntui kuin sydän olisi ollut joki, joka tulvii yli ja se vesi oli mustaa ja likaista. Olin arka. Olihan minulla harrastusmaailma, johon kiusanhenget eivät päässeet, mutta menetin monta ystävyyden vuotta, joita en saanut takaisin, kun en luottanut ikätovereihin.
Kun aloin opiskella Hesassa mieleni oli edelleen kuin kärpäspaperi, jossa ne likaiset kärpäset yhä pörräsivät sisälläni. Mutta tapahtui kolme ihmettä. Ilman niitä en ikimaailmassa kertoisi tässä tarinaani.
Löysin ihmisen, jonka kanssa käytiin läpi kokemuksiani. Se oli varsinaista surutyötä. Niin vähitellen päästin irti kärpäspaperista ja hautasin sen. Se vaati myös tahtoa ja päätöstä. Tajusin, etten enää elä kouluvuosissa, voin avata oven ja kulkea eteenpäin.
Sitten löysin Tuomas-messun ja tajusin, että olen osa suurempaa maailmaa: On hyvyyttä, valoa ja Jumala. Lisäksi voin tehdä jotakin auttaakseni niitä, joilla menee huonommin.
Siinä toimintaryhmässä tutustuin Mikkoon ja meillä on yhteiset tavoitteet. Ei elämä ole vieläkään paratiisia, mutta siinä on jo iloa. ”Minä ilmoitan teille suuren ilon, on syntynyt Vapahtaja, Vapauttaja.” Pienestä kasvaa suurempaa koko ajan. Siksi haluan sytyttää tuon ilon kynttilän meille kaikille.
Kuva: Sauli Karhu.