Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä toisen antama kaste on aina kelvannut toisellekin. Kuitenkin kasteen teologiassa ja siinä, mitä se nykyisin merkitsee kirkkojen ykseyspyrkimyksille, on paljon selvitettävää – ja ekumeenisesti myös ilmeisen vaikeita asioita.

Uusi luterilais–katolisen ykseyskomission raportti Kaste ja yhteyden kasvu pyrkii kokoamaan sitä, mitä kirkot ovat voineet kasteesta tässä kontekstissa yhdessä sanoa.

Tie on ollut odotettua vaikeampi, sillä katolinen osapuoli kertoo alkusanoissa havainneensa ”vakavia huolenaiheita” ennen muuta kirkko-opillisissa perusteluissa ja johtopäätöksissä sekä käytettyjen teologisten käsitteiden epätarkassa käytössä. Siksi Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto voi pitää tätä raporttia vain ”avoimena tutkimusdokumenttina”, joka ei ole vielä valmis hyväksyttäväksi.

”Jumala ei ole sitonut itseään sakramenteillaan”

Raportissa on johdannon ohella systemaattisesti viisi alalukuihin jakautuvaa päälukua. Niissä käsitellään esimerkiksi raamatullisia taustoja, liittämistä Kristuksen ruumiiseen ja kasteyhteyden todeksi elämistä.

Dokumentin sisällöstä voi tehdä eräitä keskeisiä nostoja. Molemmat kirkot toteavat selvästi, että kaste on välttämätön pelastukseen. Ne myöntävät kuitenkin, että Jumalan pelastava voima ja osallisuus pelastuksesta voidaan antaa ihmisille muillakin tavoilla: ”Jumala on sitonut pelastuksen kasteen sakramenttiin, mutta hän ei ole sitonut itseään sakramenteillaan” (Katolisen kirkon katekismus).

Vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekä uskon ja hyvien tekojen suhdetta koskevat kiistat on dokumentin mukaan ratkaistu. Muutakin yksimielisyyttä on runsaasti, osin kirkkojen omin painotuksin. Mutta kasteen ja perisynnin suhteen kirkot ymmärtävät edelleen osin eri tavoin.

Raportti kuitenkin vahvistaa kasteen vastavuoroisen tunnustamisen.

Katolisen kirkon vaikea tunnustaa muita kirkkoja kirkoiksi

Raportin mukaan sekä katolilaiset että luterilaiset pitävät kastetta liittämisenä Kristuksen ruumiiseen, mutta heidän kirkkokäsityksensä eroavat toisistaan. Katolilaisia ja luterilaisia yhteisöjä kutsutaan silti tunnustamaan toisensa Kristuksen ruumiin jäseniksi.

Kristuksen ruumis -käsitteellä on raportin mukaan monipolvinen historia. Katolista kirkkoa kehotetaan ajattelemaan kirkkoa inklusiivisesti. Katolinen kirkko tunnustaa, että sen ulkopuolella yksilöt voivat pelastua, mutta sen on vaikea tunnustaa näiden yksilöiden yhteisöjä kirkoiksi.

Raportti nimeää lopuksi kuusi yhteistä sitoumusta, joissa muun muassa tiivistetään dialogeissa todettua yksimielisyyttä kasteesta ja Kristuksen ruumiista. Sitoumuksissa todetaan myös perusyksimielisyys eukaristiasta. Pyhän Hengen myönnetään käyttävän molempien kirkkojen vihkimysvirkaa.

Osapuolet haluavat myös sitoutua saavutetun yksimielisyyden vastaanottamiseen.

Raportin lopussa liitteenä on roomalaiskatolisen professorin Christian D. Washburnin erityislausunto, jossa hän ilmaisee erimielisyytensä eräistä asiakirjan johtopäätöksistä.

Ykseyskomissio on tehnyt merkittävää työtä, johon molemmissa kirkoissa on syytä perehtyä. Tällaisen raportin lukeminen on hidasta, mutta sen sisällön märehtiminen ekumeenisesti hyvin hedelmällistä. Teologisissa ydinasioissa onkin hyvä viipyä.

Dokumentissa on luettelo luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomission asiakirjoista 1967–2019.

Kaste ja yhteyden kasvu. Luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomission raportti. Luterilainen maailmanliitto & Paavillinen kristittyjen yhteyden edistämisen neuvosto. Käännös: Katri Tenhunen ja Eero Huovinen. Kirkkohallitus, Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 127. Helsinki 2022.