Varpunen on nykyään monin paikoin vähentynyt. Tarina kuitenkin kertoo varpusesta, joka lensi patsaan päälle ja sai luostarin sekaisin. Mutta mitä siihen sanoikaan apotti?

VARPUSPARVEN SIRKUTUS on kuin ääni menneisyydestä.

Kotini lähellä on puistikko. Sen reunoilla kulkevassa matalassa orapihlaja-aidassa on talven aikana viihtynyt monikymmenpäinen varpusparvi. Laskin parhaimmillaan 80 lintua. Aidassa on jonkun yksityisen aktiivin ylläpitämä ruokinta, vaikka sellainen lienee kaupungissa kielletty. Mutta varpuset kiittävät.

Joskus aidan ympäriltä kuuluu valtava sirkutus, kuin ääni lapsuudesta. Nimittäin varpunen (Passer domesticus) on monin paikoin vähentynyt. Toisin minä en sitä juuri huomaa, sillä meidän nurkilla varpusia vielä riittää.

Puistoruokinnalla on talven mittaan näkynyt mustarastaita ja puluja. Nyt keväällä siihen ilmestyi eräänä aamuna hämmästyksekseni kuuden kalalokin parvi, mikä aiheutti ylimääräisiä varoitusääniä varpusparvessa.

Varpunen oli ensimmäinen havaitsemani lintulaji tänä vuonna. Avasin vuoden ensimmäisen päivän aamuna ikkunan ja kuulin varpusten sirkutusta, en tosin puistikosta vaan läheisestä suuresta alppiruusupusikosta.

TARINA KERTOO luostarista, jonka sisäpihan puistikossa oli sen nimikkopyhimyksen patsas. Munkit ja lähiseudun asukkaat olivat ylpeitä pyhimyksestään.

Kerran patsaan päälle lensi varpunen.

– Hus siitä tiehesi, huusi nuori munkki.

– Hus siitä tiehesi, huusi vanha munkki.

Ja pian olivat muutkin munkit hätistämässä varpusta pois. Se lähtikin, mutta ennen lentoon nousuaan se ulosti patsaan päälle.

– Nyt se häpäisi meidän pyhimyksemme, huusi vanha munkki.

– Kirottu varpunen, huusivat munkit.

Paikalle tuli apotti, joka ihmetteli kiihtynyttä mielentilaa.

– Katso nyt mitä lintu teki! Se kakkasi rakastetun pyhimyksemme päälaelle.

Apotti katsoi ja sanoi sitten hymyillen:

– Ehkä varpunen oli Jumalan asialla ja lähetti meille viestin.

– Kuinka linnunkakka voi olla Jumalan viesti, ihmettelivät munkit.

– Saattaa hyvinkin olla, että pyhimyksen kunnioitus ja ihailu on saanut meillä hieman liian suuren merkityksen. Ehkä Jumala halusi näyttää, että koska lintu voi kakata pyhimyksen päälle, niin myös me voimme.

– Mitä, huudahtivat munkit.

– En tarkoita konkreettisesti, vaan vertauskuvallisesti. Ehkä meidän tulee suhtautua pyhimykseemme enemmän esikuvana kuin puolijumalana, apotti sanoi.

Ja siitä lähtien luostarissa alettiin suhtautua pyhimykseen hieman maltillisemmin.

Rukous

Taivaallinen Varpunen.

näytä meille ruokintapaikat,

jotta hengellinen nälkämme hellittäisi,

ja saisimme syödä armon jyviä

kera ilon kyyneleiden.

Aamen.