Pieni jyrsijä juoksee puunrunkoa pitkin! Ei sentään. ”Hiirulainen” on lintu, joka lennähtää puun tyveen ja alkaa sitten nousta runkoa kierrellen ja ravintoa etsien kohti latvaa. Linnulle kelpaavat kaarnoissa elävät pienet selkärangattomat.

Vanhoissa kuusi- ja sekametsissä varsin tavallisena elävä puukiipijä (Certhia familiaris) on yksi linnustomme tuntemattomista lajeista. Se on ehkä väritykseltään mitäänsanomaton, mutta elintavoiltaan ei niinkään.

Vaikka puukiipijää ei onnistuisi näkemään, se paljastaa itsensä korkealla sirahdusäänellään. Osa puukiipijöistä myös talvehtii täällä, jolloin niitä voi nähdä tiaisten kanssa parvissa.

Puukiipijällä on valkoinen vatsa, jota sen on arveltu käyttävän heijastamaan valoa, kun se tutkii puunrungon pintaa ruokaa etsiessään.

TARINA KERTOO naisesta, joka jäi leskeksi yli 30 onnellisen avioliittovuoden jälkeen. Jonkin ajan kuluttua häneen otti yhteyttä nuoruudenihastus, jota hän ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Tämäkin oli leskeytynyt.

Heidän välilleen syntyi vilkas puhelinyhteys, sillä he asuivat eri puolilla Suomea. Puhuttavaa riitti, naurua ja itkua myös.

Näin kului vuosi. Nainen ja mies tunsivat syvää yhteenkuuluvuutta. He tapasivat silloin tällöin kasvokkain ja kulkivat luonnossa. Mies opetti naiselle lintuja. Erityisesti puukiipijä hämmästytti naista, sillä hän ei ollut aikaisemmin kuullutkaan sellaisen lajin olemassaolosta.

– Minäkin haluan olla puukiipijä, haluan nousta elämässä tyvestä latvaan, nainen sanoi nauraen.

Viimein he päättivät tehdä ulkomaanmatkan ja samalla pohtia, voisiko edessä olla yhteinen tulevaisuus.

Pariisissa, rakkauden kaupungissa, kaikki sujui mukavasti. Elämä hymyili. Sitten eräänä aamuna nainen sanoi:

– Tahdon mennä kirkkoon. Tuossa lähellä alkaa kohta englanninkielinen messu.

– Mitä sinä siellä teet? Sehän on katolinen kirkko ja sinä olet luterilainen, mies sanoi.

– Mitä sitten, olethan sinäkin luterilainen.

– Tuota noin. Tästä emme olekaan jutelleet. Minä olen eronnut kirkosta, mies tunnusti.

– Aha. Kiva kun tuli puheeksi, nainen sanoi mietteliäänä.

Asiasta ei sillä erää puhuttu tämän enempää. Nainen meni yksin messuun ja mies jäi hotellihuoneeseen katsomaan televisiota. Messun jälkeen nainen palasi hotelliin ja sanoi miehelle:

– Haluan mennä kanssasi naimisiin, mutta yhdellä ehdolla: sinun on liityttävä takaisin kirkkoon.

– Mutta enhän minä usko Jumalaan.

– En minä sitä kysynyt. Riittää että uskot minuun.

Ja niin tapahtui. He elivät seitsemän vuotta onnellisina, kunnes nainen sairastui Alzheimerin tautiin.

Huonoimpina hetkinä miehen huulille nousivat sanat kuin rukous:

– Minä uskon sinuun.

Ilmoita asiavirheestä