Piispainkokous on päättänyt esittää kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Toisessa avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Käsitykset ovat teologisesti eri tavoin perusteltuja.
Tätä ratkaisua emme pidä oikeana. Kiinnitämme siinä huomiota muutamiin seikkoihin.
Ensinnäkin piispainkokouksen esitys edistää tässä asiassa yleistä käsitteiden sekoittamista. Vain mies ja nainen voivat solmia avioliiton ja heidän liittonsa voidaan vihkiä ja siunata kirkossa. Kaksi samaa sukupuolta olevaa voi sitoutua elinikäiseen kumppanuusliittoon ja sen mukaiseen lähimmäisvastuuseen. Tämän sitoutumisen yhteiskunnallinen viranomainen vahvistaa ja rekisteröi avioliittolain mukaisesti.
Näiden kahden ”liiton” niputtaminen yhteen on kiistattomien ja perustavien tosiasioiden sivuuttamista, mitätöimistä ja teologisten käsitteiden epämääräistä käyttöä. Lisäksi on huomattava, että piispainkokouksen päätöksen määrittelyssä miehen ja naisen avioliitto ymmärretäänkin helposti vain erikoistapaukseksi yleisestä kahden henkilön välistä liitosta.
Toiseksi kirkkomme on nyt kasvotusten samantyyppisen kulttuuri-ilmaston kanssa kuin varhaiskirkko. Tuolloin kirkossa oli sisäistä henkistä ryhtiä pitää kiinni kaikista Jumalan käskyistä, myös kuudennesta, korostaa aviouskollisuutta ja tukea perheitä. Juuri siksi varhaiskirkon avioliitto-opetus torjui ja korvasi lyhyessä ajassa hellenistisen filosofian ja monien mysteeriuskontojen sallimat seksuaaliset käytänteet.
Piispainkokouksen päätöksestä puuttuu kokonaan juuri nyt kipeästi tarvittava kulttuurikriittinen terä. Sitä tarvittaisiin ja olisi jo tarvittu välien selvittelyyn 1900-luvulla syntyneen sateenkaari-ideologian kanssa. Tämä ideologia on sukua vanhan kirkon tuntemalle gnostilaisuudelle ja katsoo vanhan gnostilaisuuden tavoin, että ihminen itse voi määritellä oman sukupuolisen identiteettinsä, joita oletetaan olevan useita. Nämä näkemykset ovat merkittäviltä osin vaikuttaneet uuden avioliittolain syntymiseen.
Miksi kirkkomme olisi mukauduttava näin viritetyn maailman menoon (vrt. Rm. 12:2), kun ”maailma” eli valtiomme ei sitä kirkolta edellytä? Piispainkokouksen linjaton menettely heijastelee enemmän uusvaltiokirkollista myötäilyä kuin uskomme lähteisiin perustuvaa argumentointia.
Kolmanneksi piispainkokous pyrkii esityksellään luomaan edellytyksiä sille, että tässä asiassa eri tavoin ajattelevat voisivat elää yhdessä kirkossa keskinäisen kunnioituksen hengessä.
Jo nyt on nähtävissä, että esitys on entisestään syventänyt kahtiajakautumista kirkossa. Näin siksi, ettei tämäkään ongelma ole ratkaistavissa hallinnollisilla toimenpiteillä. Kun korostetaan seurakuntaa ”turvallisena tilana”, samalla viestitään sitä, että kirkon perinteiseen avioliittokantaan pitäytyvät saavat ajatella, mutta eivät ääneen, siis esityksen vastustajat vaietkoot.
Kirkon ykseys on jo annettuna elävän Jumalamme sanassa ja kirkon tunnustuksessa. Näihin pitäytymistä odotamme kristillisen uskomme tulkintaa ohjaavilta kirkkomme elimiltä ja etenkin kirkolliskokoukselta.
Juhani Forsberg, dos. em.
Jouko N. Martikainen, prof. em.