Toimittaja ja pappi Jussi Rytkönen pohdiskelee viisaalla tavalla kirkon tulevaisuutta Kotimaan kolumnissa ”Paikallisseurakunta vai henkilöseurakunta – kansankirkko 2050”. Säilyykö kirkko, millaisena ja millä tavoin, vai katoaako se?

Nyt teen kerettiläisen vastakysymyksen: Voisiko Suomen evankelis-luterilaisenkirkon autuaallisin tehtävä ollakin tuo katoaminen? Miksi ja millä tavoin?

Sillä tavoin, että tämä kirkko hyvineen ja huonoineen palaisi takaisin sinne mistä se aikoinaan rumasti riidellen erosi – katoliseen äitikirkkoonsa. Syitä voisi luetella monia, joista vähäisin ei liene Jeesuksen käsky yhdessä laumassa pysymisestä, keskinäisestä kunnioituksesta ja rakkaudesta.

Näen monta säälittelevää hymyä ja viisaudessa lausuttua salaisen tiedon korkeaa repliikkiä: Eihän Luther oikeasti tarkoittanut tai halunnut että kirkko hajoaisi…

Entä sitten? Jos Luther ei halunnut hajottaa kirkkoa, miksi se kuitenkin tapahtui? Miksi Lutherin monista lauseista ja mielipiteistä poimittiin juuri nuo hajottavat, erottavat, rikkovat? Ja jos Luther ei todella halunnut hajottaa, miksi meille ei kelpaa ohjeeksi tuo hänen yhteisyyttä tahtova sanansa?

Kumminkin Lutherista laukesi hajoamisen automaatti, joka jatkuu yhä. Niin moniprofeetaksi itsensä kuvitteleva hengellinen johtaja opetuslapsineen katsoo oikeudekseen perustaa oman ihailijapiirin tai peräti kirkon. Tämä katsotaan autuaalliseksi oikeudeksi.

Miksi ei koskaan tapahdu toisin päin? Miksi ei kukaan koskaan halua rakentaa sovintoa, tehdä rikki mennyttä ehjäksi? Lymytään Jumalan selän takana, rakennetaan raja-aitaa sanamuodoista, tavoista ja tottumuksista. Kumminkin kaikki hajaannukset ovat ihmisten tekemiä, ja ihmisten tehtävä olisi myös sovinnon rakentaminen.

Mitä me saisimme tällaisessa kirkollisessa korjausliikkeessä? Sovinnontekijän mielenrauhan lisäksi me saisimme ehjän jatkumon alkukirkosta nykypäivään, saisimme maailmanlaajan kirkollisen yhteyden, lakkaisimme olemasta vähemmistö. Saisimme koetun perinteen, luostarilaitoksenkin, kun sellaistakin jotkut kaipaavat ja koettavat epäonnisesti uudelleen keksiä.

Myötäjäisinä äitikirkolle veisimme neljä miljoonaa uutta jäsentä, naisen oikeuden papinvirkaan, mikä on upeinta historiaa kirkollisessa perinteessämme. Veisimme pappien oikeuden avioliittoon, jolla vähennettäisiin ratkaisevasti äitikirkkoa rumentavia väärinkäytöksiä.

Tämmöisiä näköaloja mieli haparoi kirkon tulevaisuutta pohdiskellessaan. Ovatko nuo liian suuria toiveita vai johtaisivatko ne parempaan?

Martti Issakainen, kirjailija Heinävedeltä